”Maamme poliittisen historian syvällisesti tunteva Timo Soikkanen sanoo Suomi neidon joutuneen niin täysin miehelään EU:n taloudellisessa päätöksenteossa, että itsenäisyys alkaa olla mennyttä”, kirjoitetaan TS:n pääkirjoituksessa.
Hämmästyin Mikä tässä mättää?
Näin voi ajatella poliittisin perustein maailmaa katsova ja suuren tutkijauransa Urho Kekkosen parissa tehnyt historioitsija. Mutta vaikka onkin lajinsa huippu, niin jotain puutuu. Se puute on luulo, että talouden perusrakenteen alistaminen poliittiselle ylärakenteelle olisi mahdollista. Näin on voinut olla voi olla kansallisromanttisen innostuksen vallitessa alistetussa maassa tai valtiollissosialistisen ylivallan ikeen alla., Mutta se ei ole pienen kansakunnan puhumattakaan tavallisen kansalaisen elämää määräävää..
Suomea rajoittaisi ilman mitään EU:ta markkinavoimat vielä rajummin, Meillä siitä on kokemusta 1990-luvun laman ajoilta. Riippuvuutemme maailman kaupasta ja rahoitusmarkkinoista ohjasi ylärakennetta eikä päinvastoin.Tämän näytelmän juonen luulisi olevan selvän, Valitettavasti tämä näkökulma vanhana uutena tekijänä ei ole tarttunut varttuneemman polven historioitsijan tajuntaan..
Suomi on taistellen säilyttänyt itsenäisyyden. Suomi pitää puoliaan olemalla yhteistoiminnassa mukana, ei eristäytymällä.
Itsenäisyyden symbolit pysyvät paikallaan, kunhan tunteen ohella annetaan järjelle sijaa. Ja se ei tarkoita pienintäkään väheksyntää kasakunnan puolustajien ja rakentajien ponnistuksia kohtaan.
Näillä sivuilla olen aikaisemminkin lainannut Helsingin Sanomissa syyskuussa 2012 ollutta onnistunutta itsenäisyyden arviota , jonka on kirjoittanut Tuomo Pihlajaniemi.
”Jos itsenäisyys nähdään enemmänkin periaatteellisena päätöksenteon vapautena kuin todellisena toimintavapautena, silloin Suomen itsenäisyys saattoi hyvinkin olla suurimmillaan 1990-luvun alussa Neuvostoliiton romahdettua.
Jos itsenäisyys sitä vastoin nähdään ensisijaisesti todellisena toimintavapautena, silloin Suomi on ollut kaikkein itsenäisin EU-kaudella, varsinkin niinä jaksoina, jolloin se on pyrkinyt aktiivisesti vaikuttamaan EU:n vallankäyttöön ja kehitykseen.
Itsenäisyys on aina suhteellista. Epäilen, voidaanko edes teoreettisesti ajatella täysin muista valtioista riippumatonta valtiota. Ehkä sellaisen voi löytää jostain maapallon ulkopuolelta, toisesta universumista.
Päädytään siis jonkinlaiseen paradoksiin: mitä enemmän valtiolla on suhteita (ja riippuvuuksia) ympäristöönsä, sitä itsenäisemmin se pystyy toimimaan. Edellytyksenä luonnollisesti on, että kaikki suhteet ovat kohtuullisesti tasapainossa – minkään yksittäisen ulkopuolisen tahon vaikutusvalta ei kasva ylivoimaisen suureksi.” (lihavointi mr)
Yllä oleva on mietittyä eikä yksinkertaistettua tekstiä. Aiheen pohdiskelu pistää huomaaman, että itsenäisyys arvona on ajankohtaan sidottu muuttuja. Luonnollista on, että vastaajien kokemustaso ja historian tuntemus sekä poliittiset mieltymykset ovat rajoittavia tai ohjaavia tekijöitä. Aiheeseen liittyy hyvin voimakkaita tunnelatauksia ja siksi on välttämätöntä, että tunnustamma jokaisella olevan oikeuden korostaa itsenäisyydessä tärkeänä pitämiään tekijöitä.
Laajempi näkökenttä avautuu asioita seuraavalle toimittajalle – tarkoitan niitä, joille oleellinen on tärkeää, enkä skuupin (kohuotsikoiden) hierojia. Tässä sarjassa ja tähän asiaan liittyen on taas kerran Unto Hämäläinen onnistunut tiivistämään asian ytimen. Luettuaan Suomen liittoutumisen uutta historian tulkintaa monen uuden kirjan verran hän kirjoittaa:
Suuri sanoo, pieni anoo
- Mitä järkeä on lukea tuhat sivua tekstiä, joka kertoo Suomen ja Saksan suhteista ennen toista maailmansotaa ja sodan aikana?
- Ensimmäinen opetus on, että ”suuri sanoo, pieni anoo”. Suomi oli Saksalle vain yksi pelinappula, ei yhtään sen enempää.
Toinen opetus on, että isot diktatuurit ovat samanlaisia, olivatpa ne minkä värisiä tahansa. Hitlerin Saksa käytti Suomea kohtaan samanlaisia keinoja, joita Neuvostoliitto toisti kylmän sodan aikana.
Suomalaiset harasivat molempia vastaan, mutta välillä vastustuskyky heikkeni. Silloin Suomi päästi diktatuurin liian lähelle, eikä nähnyt kunnolla sen vikoja. - Kun Mannerheim kävi Hitlerin luona, ylistettiin asetoveruutta. Kun Kekkonen metsästi villisikoja Zavidovossa, ylistettiin naapurisuhteita.
- Kolmas opetus on, että Euroopan unioni on kaikkine vikoineenkin ollut hyväksi Euroopalle: EU on kesyttänyt Saksan ja padonnut Neuvostoliiton ja Venäjän vallanhalua. Siitä EU ansaitsee Nobelin rauhanpalkinnon, joka ojennetaan ensi viikolla Oslossa.
-
Euroopan unionin jäsenyys tulee meille kalliiksi, mutta sodan pelkääminen se vasta kalliiksi kävisi. Välirauhan aikana kaksi kolmasosaa valtion budjetista kului puolustusmenoihin.
Se on muuten yhtä paljon kuin valtiolta menee nyt sosiaali- ja terveyspolitiikkaan, koulutukseen, tutkimukseen ja kulttuuriin.
Voimakas vertaus tiivistyksen lopuksi saa varmaan vastaväitteitä. Mutta vaikka rinnastuksen puolittaa, jää vieläkin selkeä kuva siitä, että Eurooppa on rauhan prosessi.
Suomen tasavallan budjetin nykyinen rakenne kertoo, että se on Suomen ja suomalaisten päättämä. Ja niin tulemme tekemään vastaisuudessakin; Päätäntävaltaamme rajoittaa kansantaloutemme suorituskyky, joista merkittävin on yritystoiminnan markkinoilla menestyminen. EU on asettamassa julkiselle taloudelle raameja, jotka itsekin tiedämme välttämättömiksi, ja jotka ovat selvästi väljemmät kuin meidän ollessa EU:n ulkopuolella 1990-luvun laman aikana, kuten kirjoituksen alkupuolella yritin kertoa.
ITSENÄISYYS ON OMISTA ASIOISTA HUOLEHTIMISTA
Suomi huomataan ja tunnustetaan, kuten kuvasta näkyy