Jokainen lukee ja näkee niin kuin haluaa. Voi olla niinkin, että sanojat ja
kirjoittajat puhuvat moniselitteisesti tarkoituksella. Sitten moni voi olla
samaa mieltä valitsemalla ne kohdat, jotka itselle sopii. Kommentoin tässä TP
Sauli Niinistön puhetta ja vähän siihen liittyviä muita kommentteja
Uusi
maailmanjärjestys on muokkautumassa. Sen lopputulosta on vaikea ennustaa, mutta
varmaa on, että se on parasta kohdata osana suurempaa yhteisöä. Olkoon se
meillekin Eurooppa.
Oikein ja kohtuullista. Niin se on
ollut. Tänään oli kuitenkin mielenkiintoine uutinen 50 vuoden takaa, kun Saksan
liittokansleri Konrad Adenauer oli vastustanut pohjoismaiden liittymistä EU:n
peläten niiden tuovan kuten britti-labourinkin sosialismia mukanaan.
Euroopan unioni ei suinkaan ole virheetön.
Euroalueella on ollut ongelmia suureksi vahingoksi asti ja jälkikäteen on
vaikea käsittää, miten terveen taloudenpidon järki on voinut täysin unohtua
niin politiikan kuin rahoitusmarkkinoiden toimissa. Liian velan ottajia on
moitittu, mutta yhtä moitittavaa on ollut liian velan antaminen.
Niin se on vanhan sanonnan mukaan,
ettei se ole hullu, joka ottaa, vaan se joka antaa. Mutta assosiaatio, että EU
yhteisönä olisi toiminut näin, ei tee
oikeutta Euroopan Unionille.
Kyllä ne ovat olleet itsenäiset
jäsenmaat ja jäsenmaissa yksityiset itsenäiset rahalaitokset, itselliset
ihmiset ja itsekkäät sijoittajat, jotka ovat velkaantuneet ja siten aiheuttaneet jäsenmaiden velkaantumista.
Sitä on tukenut myös alhaisen verotuksen ihannointi. Näin on syntynyt eurokriisi,
josta markkinavoimat ovat peloillaan tai ahneuksillaan tehnyt pahemman ja jota
hoitamaan ovat joutuneet syyttömät ihan kuten missä tahansa epäonnistuneessa
projektissa. Ja korjaamiseen on lähdetty suuremman vahingon estämiseksi; siitä tietenkin on tullut lunta tupaan.
En
kiistä, etteikö voisi väittää, että houkutusta lisäsi euroalueen – ei päätetty
eikä säädetty eikä luvattu, vaan
rahoittajien silmissä syntynyt korkea uskottavuus ja riskittömältä näyttänyt
ansaintamahdollisuus. Mutta tämä on ei ole lähelläkään kuoleman syntiä.
Minusta on oikein, että Suomi on nostanut ääntään ja
johdonmukaisesti edellyttänyt käyttäytymistä, joka palauttaisi keskinäisen
luottamuksen. Siitä euroalueen tulevaisuudessa on kysymys. Eikä olisi
pahitteeksi vaikka taas naulattaisiin teesejä, tällä kertaa Brysselin oveen ja
hyvän hallinnon edistämiseksi. Sopimuksiakin voidaan tarkastella, mutta
muutokset eivät voi lähteä yksittäisen jäsenmaan tarpeista vaan kokonaisuuden
edusta.
Martin Lutherin teesiin viittaaminen on puhutteleva ja sitä lainataan, kuten Riitta Monto tänään TS:ssä. Muistettakoon kenelle Lutherin teesit oli
osoitettu: Paaville ja hänen katoliselle kirkolle, joka puhui munkkilatinaa ja
pitii kansaa kurissa ja kurjuudessa. Sen instituution mielettömyydestä
kärsitään ehkäisyn ja abortin vastustuksen muodossa vieläkin.
Tästä mielikuvasta taas EU saa
rasittavan leiman, joka ei tee oikeutta
itsenäisten valtioiden liitolle, jossa päätöksiä tehdään kansaa ja kansan
viestejä jopa yliherkällä korvalla kuunnellen.
Kuten viime päivien tapahtumat osoittavat. Tähän kohtaan sen sijaan olisi
voinut perustellusti liittää TP:n Suomen eduskunnalle annetut ohjeet:
Ajat
muuttuvat ja niiden mukana myös ongelmat ja tekemisen tarpeet. Mutta samaa on
se, että on oltava tahtoa, vaikka mennä läpi harmaan kiven, kun asiamme sen
vaatii. Tätä teiltä nyt odotetaan, koska tekemättä ei voi jättää.
Tekemättä jättämine on ollut EU.n erityisesti sen päämiesten
neuvoston suurin virhe,
Sen sijaan siinä TP osui oikeaan,
kun sanoi, ettei muutokset voi lähteä yksittäisen jäsenmaan tarpeesta , vaan
kokonaisuuden edusta.
Eurooppalaiset ovat nyt valinkauhassa. Enää ei riitä
pelkästään tuudittautuminen upeaan, ennen niin ylivertaiseen läntiseen
perinteeseen. Jafetin aika on ohi. Toisenlaisista perinteistä tulee nyt kuusi
miljardia ihmistä, jotka hekin, oikeutetusti, hakevat hyvinvointia. Näitä
kulttuureja on hyvä oppia ymmärtämään, kun keskinäinen riippuvuus ja
kanssakäymisen tarve yhä kasvaa.
EU:n ulkosuhteissa Suomella on tärkeä työsarka. Se on
Euroopan ja Venäjän yhteys, jossa on paljon parannettavaa. Suomen aloite
Pohjoisen ulottuvuuden ohjelmasta oli onnistunut, ja on hyvä, ettei sitä
päästetty hyytymään. Onnistunut se on ollut konkreettisesti, Itämeren asia on
edennyt. Onnistunut se on ollut myös toimintamallina, venäläiset ovat aidosti
mukana, kun yhdessä sovitaan ohjelmasta. Jatkossa arktinen yhteys nousee yhä
tärkeämmäksi. On syytä pohtia, miten Pohjoisen ulottuvuuden hyviä kokemuksia
tai sen tavoitteita voidaan hyödyntää tai suorastaan liittää arktiseen
toimintaan.
Oikein selvää puhetta tuo maailman
kokonaisuuden hahmottamisen tarpeen tärkeys.
Ajankohtaiseksi nousee loppuosan EU-politiikan suunnan painotus. Pohjoisen
ulottuvuudella, Pohjoismailla, Venäjällä ja arktisella yhteistyöllä on tärkeä
asema Suomen ja EU:n kannalta.
Mutta arvaapa Herra TP mitä:
Juuri perjantaina 8.2.2013 helmikuuta EU:n rajat ylittävästä yhteistyöstä leikattiin, kun
Suomi ja muut itseään parempana pitävät maat pienensivät EU:n budjetista siksi, että David Cameron omiin tory-tarpeisiinsa
sitä vaati, ja siksi että se sopi omista
saksalaisista CDU- tarpeista lähtien Angela
Merkelille, ja siksi että Suomen Jyrki Kataisella konservatiiviyhteistyö maataloustarpeineen oli
ylitse muiden.
Tähänkin kohtaan teesin poikanen olisi paikallaan.
