Tällä palstalla on puhuttu sosialidemokratian
marginalisoitumisesta.
Nyt sille tuli niitti, jota ei voi ohittaa: Timo Soini
ei nähnyt tarpeelliseksi mainita 12-13 prosentin puoluetta samalla, kun hän perusteli Kreikan kolmannen
apupaketin hyväksymistä, ”me emme
punavihreälle suvaitsevaistolle ovia avaa, kun kansa vaaleissa ne sulki.”
Lännen median Lauri Nurmi kolumnissaan TS 9.8.2015 kysyi Soinilta,
miksi et maininnut sosialidemokraatteja?
”Demareilla on vaihe, joka on äärimmäisen vaikea. Mä en lisää heidän tuskaansa.
Heillä on vaikeuksia ilman minun huulenheittoakin.”
Lauri Nurmi arvio, ettei tämä johdu Soinin pehmenemisestä,
vaan tarkoituksenmukaisuudesta, jotta SDP jäisi huomion puutteessa entistä mitättömämmäksi ja perussuomalaiset nousisivat työväenluokkaisten
ykköspuolueeksi. Vastakkainasettelu punavihreiden kanssa, mukaan lukien RKP, on
hyödyllistä vastakkainasettelua.
Oikeaa osunut analyysi osoittaa että Soini ei ole tyhmä eikä
sosialidemokraattien osalta väärässä. Kreikka ja Fennovoima-asiassa demarit jäivät
hallituksen äänettömiksi yhtiömiehiksi. Monikulttuurisuuskeskustelussa on
lausuttu lähinnä pakolliset litaniat tuon edellä mainitun punavihreän kuoron taustalla.
SDP näyttää panevansa toivonsa yhteiskuntasopimuksen huomenna lanseerattavalle
vaihtoehdolle. Kiistatta asia on merkittävä ja varmasti kysymys tulee olemaan
vahvasti esillä nyt poliittisen syyskauden avajaisiksi. Tässäkin on riskinä se,
että SDP taas jää taustakuoroon; tällä kerralla asiasta soolo-osuus on suurella
todennäköisyydellä menemässä ay-liikkeen edustajille, joista varsinkin Lauri
Lyly on onnistunut sanomassaan paremmin kuin kohtuullisesti.
Nyt vaadittaisiin linjaa, joka eroaa hallituksen esittämästä, mutta jossa myös
ay-liikkeeltä vaaditaan muutosta, kehittämistä ajan merkkien tunnistamista.
On uskallettava olla muutakin kuin julkisen sektorin pönkittäjä.
Näiden
arvioiden tekeminen kuuluu puolueen johdolle, joka kantaa niistä myös
poliittisen vastuun, mitä se sitten tarkoittaakin.
SDP:n asema on kannatuslukemien valossa samanlainen kuin
Keskustalle oli viime vaalien jälkeen. Kataisen hallitus omilla toimillaan teki
Keskustan nousun helpoksi. Sitä samaa toivotaan Sipilän hallitukselta.
Mutta
ennen kuin sen varaan tuudittaudumme, muistutan yhdestä SDP:n ja Keskustan
ratkaisevasta erosta: Suomessa on 300.000 maa- ja metsätalousmaan omistajaa.
Perheen jäsenet mukaan lukien joukko kasvaa melkein miljoonaan. Heillä on
talouteen perustuva yhdistävä luokka-asema, jonka merkitys ei ole ratkaiseva, mutta
se on kuitenkin olemassa. Kun siihen lisätään voimakas tunteellinen yhteys menneeseen ja
metsään sekä hyvin hoidettu tiedottamien ollaankin aivan poikkeukselliseen vahvassa
sidoksessa.
Mutta niin on SAK:llakin on miljoonaa jäsentä!
Mutta mitä miljoonalle jäsenelle SAK merkitsee? Jäsenmaksua,
jonka saa vähentää veroksessa ja työttömyyskassan jäsenyyttä, siis kollektiivista
turvaa. Jäsenyys on suurelle osalle muuttunut pakolliseksi pahaksi ja vähän
vakuuttamisen kaltaiseksi. Toivotaan, ettei sitä koskaan tarvittaisi ja jos
tarvitaan, niin sitä moititaan riittämättömäksi. Ay-liikkeen jäsenistä valtaosa toivoo että heidän jälkikasvu olisi asemassa jossa jäsenyyttä ei tarvittaisi lainkaan. Joukkoon kuuluminen on
käytännöllistä, eikä sitä juurikaan elähdytä yhteenkuuluvuuden tunne eikä
solidaarinen maailmankatsomus. Toverisana ei lämmitä.
Sosialidemokratia joutuu ansaitsemaan kannatuksensa ihmisen
vapauttamisen aatteella, jota voi perustella historiallisesti ja jolla voi
perustella nykyisiä linjavalintoja.
