Pelko tulevaisuudesta ja epäilys jäytää
koko maailmaa. Japanin, Venäjän, Brasilian ongelmiin ei helppoja korjauksia
tule. Kiina on epävarma monessa suhteessa. Talouskasvua
Euroopassa on kivuliasta. Saksakin
muodollisen vahvuutensa säilyttäen on nyt
maahanmuuton paineissa, jotka yhdessä euro-ongelmien kanssa ovat lyömässä
kiilaa etelän ja pohjoisen sekä uusien ja läntisten maiden väliin.
Jopa USA:ta, jossa työllisyys on viidessä prosentissa ja kasvu erinomaista,
haikaillaan Donald Trumpin äärimmäisyyksien perään. Pelkistetysti näin
asetelamaa kuvaa FT:n Gideon Rachman
asetelmaa ja lopettaa kolumninsa:
Globaali synkkyyden oloissa kansainvälisen
poliittisen järjestelmä muistuttaa potilasta, joka on toipumassa vakavasta sairaudesta, joka alkoi
2008 talouskriisistä. Ellei tule uusia ongelmia, elpyminen jatkuu asteittain ja
pahin poliittiset oireetkin voivat väistyä. Potilas on haavoittuva, kuitenkin. Uusi
vakava shokki, kuten merkittävä terrori-isku tai vakava laskusuhdanne voi
tietää todellisia hankaluuksia.
Ääriliikkeet ovat onnistuneet yli odotusten ja maailma säikkyy kaikkia varjoja
ja juoksee piruja seinille maalavien sisäänpäin kääntyvien saarnamiesten ja
naisten perässä. Liiallinen sinisilmäisyys
ei ole hyvästä, siitäkin on näyttöä, eikä pidä hyväksyä eikä edes vähätellä pahaa.
Mutta sen torjumisen oikeista keinoista on kysymys.
Sulkeutumalla aiheutamme
itsellemme vaikeuksia ja teemme vaivalloiseksi järkevien ratkaisujen tekemisen.
Nyt on ihmisten havahduttava tukemaan tavallista arkipäiväistä POLIITTISTA
TYÖTÄ KAIKILLA TASOILLA. Ei ole tepsiviä temppuja eikä taikasanoja. Ei tule
onni menestys toisten kustannuksella. Ei se niin ole, että on oltava suvakin ja
rasistin välissä jotain muuta. Se on niin, että rasismia ei voi hyväksyä, mutta
se ei tarkoita rajaton suvaitsevaisuus olisi viisasta.
Ihmisten on nähtävä vähän vaivaa miettiessään asioita. Politiikassa on oltava
valmiutta vuoropuheluun, mutta ei missä tahansa eikä miten tahansa. Suomessa on pieniä toivon kipinöitä.
