Jeremy Corbun on ollut helppoa olla opponentti entisille puolueen johtajille vetoamalla kansaan ja jäsenistöön. Osat ovat vaihtumassa ja taktiikka, jonka ytimessä on , että antaa konservatiivien ja Mayn kiehua omissa keitoksissaan, ei enää tuota lisäarvoa.
Työväenpuolue alkaa olla temppelin harjalla: Sen on tehtävä valintoja. Corbun on vanhakantainen EU:n suhteen. Hän on pitänyt sitä kapaitalistien juonena ja sosialismin toteutuksen esteenä.
Vallankumousromantiikka ei enää riitä. Nyt on ratkaistava asioita brittien keskiluokan ja duunareiden kannalta eli siten, miten he haluavat.
John McTernan, kirjoittaa FT:ssä:
Valitettavasti Corbynin kannalta; 88 prosenttia työväenpuolueen jäsenistä ja 71 prosenttia puolueen äänestäjistä sanovat, että he äänestävät EU-jäsenyyden puolesta mahdollisessa toisessa kansanäänestyksessä.
Tähän asti, kun Corbun on ollut riidoissa parlamentin edustajien kanssa, hän on voinut useimmiten vedota jäsenistön tukeen. Nyt Corbyn itse on jäsenistön kanssa eri mieltä. Mitä hän voi tehdä?
Lopulta johtajuuden on annettava periksi. Myös vasemmistolaiset ay-johtajat haluavat jäädä EU: hun.. Corbynilla on motiivi: hänen on pidettävä puolueet yhdessä voidakseen hankkia valtaa, yksi kuudesta jäsenestä sanoo jättävänsä puolueen väärän Brexit-politiikan takia.
Kuten ranskalainen työväenjohtaja Alexandre Auguste Ledru-Rollin nähdessään pariisilaiset marssivat kadulla vuonna 1848, on samoin Jeremy Corbyn huudettava: ”Olen heidän johtajansa. Minun täytyy seurata niitä! ”
Omat periaatteet ja halu valtaan ovat ristiriidassa. Aina sitä ei voida, kuten tähän asti on käynyt, taktikoinnilla sovittaa. Kolumnin kuvitus kertoo asetelman:Corbun rakastamisen ja Brexitin vihaamisen yhteensovituksesta on kinkkinen paikka.
Ja suuri kysymys kuuluu:
Tuleko tästä niin uskottava ulostulo, että kansa sen vaaleissa hyväksyy?
