Aku Aittokallio, pohdiskeleva kirjoittaja, kommentoi kirjoitustani Sanna sanoo selvästi.
”Jännä tilanne. Sanna Marin on paras mahdollinen puoluejohtaja Sdp:lle tässä kohtaa, taivaan lahja, joka himmentää luontaisten yhteistyökumppaneiden Vihreitten ja Vasemmiston valovoimaa ja tuo superhelppoa kontrastia todella vaisuun oikeisto-kepuun. …. Ihmisistä ei tule ”populisteja” pahuuttaan, vaan ihan jostain muusta syystä, jotka liittyvät niin sanottuun todellisuuteen, joka on tainnut unohtua sekä oikeistolta että (niin sanotulta) vasemmistolta.”
Aku käyttää termiä oikeisto ja niin sanottu vasemmisto kommentin loppuosassa. Melko yleisesti luokitellaan Suomen niin sanottua oikeistoa eli Suomen Kokoomusta heidän eurooppalaisia sisarpuolueita keskustaoikeistoksi ja niin sanottua vasemmistoa eli sosialidemokraatteja keskustavasemmistoksi. Kysymys on siis poliittisesti liberaaleista eikä Suomen keskustalaisista se itsestään selvyys todettakoon.
Kuvakollaasissa on FT:n Münchaun jutun otsikosta kaappaus ja paikallislehti Turun Seutusanomissa ollut vuodelta 2017 peräsin oleva juttu jossa esiintyy myös Aku Aittokallion kanssa Kimmo Aho, NTY:n puheenjohtaja ja pääluottamusmies. Tällä kuvavalinnalla on oma tarkoituksensa. Toivon, että tästä aiheesta myöhemmin ensi vuonna saisimme lukea suomalais- naantalilaisesta näkökulmasta kommentteja.
Mutta varsinainen Akun näkemystä tukeva tarina tulee Wolfgang Münchau kynästä. FT:n Kolumnissaan hän väittää että keskustavasemmiston eli sosialidemokraattien romahdus ei ole populistien syytä vaan syy on ollut eurooppalaisessa säästö- ja leikkauspolitiikassa, siis itse harjoitetun politiikan aiheuttamaa. Näin Münchau kirjoittaa:
”Vuonna 2009 Saksan entinen valtiovarainministeri ja myöhemmin sosiaalidemokraattien kanslerirekisteri Peer Steinbrück esitteli perustuslaillisen tasapainoisen budjettisäännön. Tämä aiheutti myöhemmin Saksan pysyvän julkisen talouden ylijäämän ja ali-investoinnit infrastruktuuriin. Saksan työnantajien ja ammattiliittojen yhteinen tutkimus on hiljattain esittänyt investointivajeen olevan huimat 450 miljardia euroa. Joten ei ole yllättävää, että SPD on menettänyt poliittisen tuen vuosien aikana, kun se on toiminut suuren koalitiossa Angela Merkelin kristillisdemokraattien kanssa.
Vuonna 2012 Italian teknokraattien hallitus, jota johti Mario Monti, määräsi prosyklisen säästön laman keskellä. Tavoitteena oli todistaa, että Italia oli hyvä euroalueen finanssisääntöjen noudattaja. Maa ei ole vieläkään täysin toipunut tuosta shokista.
Vuonna 2014 Ranskan entinen presidentti François Hollande käänsi itsensä oikeistolaiseksi tarjonta politiikoksi uskomalla – että tarjonta luo oman kysynnän. Sittemmin hänen sosialistinen puolueensa on käytännössä hävinnyt poliittisena voimana yhdessä vanhojen keskustaoikeistolaisten kilpailijoidensa kanssa
Vuoden 2015 lopulla Yhdistyneessä kuningaskunnassa kuulin ryhmän EU:hun jäämistä puolustavien poliitikkojen, tutkijoiden ja kommentaattoreiden vakuutelleen itselleen, että helpoin tapa voittaa tuleva Brexit-kansanäänestys olisi pelotella helvetillä äänestäjiä. Me kaikki tiedämme, kuinka siinä kävi.
Näillä erilaisilla tarinoilla on yhteistä, että ne maalaavat kuvan Euroopan poliittisen keskuksen taantumasta. Pidän tätä, ei populismin nousua, tärkeimpänä kehityskulkuna EU: n suurimmissa jäsenvaltioissa.
Ja yksi yhteinen politiikka, joka kiihdytti tätä suuntausta, se olivat leikkaukset. Olemme arvioineet säästötoimia pääasiassa sen taloudellisten vaikutusten perusteella. Mutta todennäköisesti jatkuva julkisten menojen leikkauksilla oli poliittisia sivuvaikutuksia.Säästöpolitiikka on seurausta heikosta talouden ymmärtämisestä yhdistettynä omahyväisiin ajatuksiin ja taipumukseen viettää liian paljon aikaa kamujen kanssa Davosin kaltaisissa paikoissa.
Keskustapoliitikot eivät myöskään osaa tunnustaa virheitään tai muuttaa strategiaa. Traagisin viimeaikainen tapaus tästä kyvyttömyydestä välttää samojen virheiden toistaminen on ollut Yhdistyneen kuningaskunnan Remain-kampanjoitsijoiden toistuvat virheelliset arviot. Kaikkien puolueiden keskustalaiset parlamentin jäsenet panivat toivonsa pieneen mahdollisuuteen eli uuteen kansanäänestykseen. He menettivät paikkansa ja saivat kovemman Brexitin. Kuten epätoivoinen pelaaja, he uskoivat vedonlyöntiin pienellä todennäköisyydellä ja menettivät pelin.
Myös peräkkäisten suurten koalitioiden jatkaminen myötävaikutti SPD: n romahdukseen Saksassa. SPD: n entinen puheenjohtaja Martin Schulz lupasi, että hän ei koskaan suostu toiseen suureen koalitioon, mutta antoi kuitenkin periksi myöhemmin. Saksalainen sosiaalidemokraatti ei pelkää mitään muuta enemmän kuin sitä, että heitä kutsutaan poliittisesti tai mikä pahempaa, julkisen talouden kannalta vastuuttomiksi. Mutta puolue on sittemmin valinnut uuden, näennäisesti radikaalimman johdon. Jos heillä olisi mitään järkeä, he vetäytyisivät nyt pois suurimmasta koalitiosta, päästävät eroon vanhasta vartijasta ja esittäisivät vaihtoehtoisen toimintaohjelman seuraavalle vuosikymmenelle. Alkuvaiheiden perusteella en ole varma, että näin tapahtuu.
Parlamentaarinen politiikka on nollasummapeli. Joku menetys on jonkun toisen hyöty. Saksassa monet nuoremmista SPD-äänestäjistä ovat käyneet Vihreissä – ainoana äärimmäisenä poliittisena puolueena, jolla on rooli kritisoida myrkyllistä tasapainoista budjettisääntöä ja vastustaa auto- ja hiiliteollisuuslobbareita. Vihreät ovat Saksan politiikan uusi radikaali keskus. Jotkut pettyneistä SPD-äänestäjät menivät päinvastaiseen suuntaan, Saksan äärioikeistolaisen vaihtoehtoon, mutta AfD: n vaikutus pysyy rajoittuneena itään.
Ranskassa vanhojen keskipuolueiden kaatuminen sai aikaan uuden radikaalin liikkeen presidentti Emmanuel Macronin johdolla. Jotkut äänestäjät oikealta ja vasemmalta siirtyivät Marine Le Penin äärioikeistolaiselle kansallismielisten joukkoihin.
Italiassa taas politiikan painopiste on siirtynyt tiukasti oikealle. Silvio Berlusconin puolue, on melkein kadonnut. Liiga on nyt puolue, joka voittaa. Demokraattinen puolue, keskustavasemmistopuolue, on myös paljon heikompi kuin ennen. Vain Liigan johtajan Matteo Salvinin pelko pitää nykyisen viiden tähden liikkeen kanssa muodostetun koalition pystyssä.
Olisi itsetyytyväisyyttä, täysin keskustalaisten harhaluulon mukaista, syyttää populisteja tai venäläisiä heidän kaatumisestaan. Mutta keskustalaisten romahtaminen ei ole salaliitto. Se on heidän itsensä aiheuttama. Joissakin maissa populistit täyttivät tyhjiön. Mutta ei kaikkialla. Vihreät eivätkä jäsen Macron ole populisteja.
Eurooppalaisella liberalismilla on pitkä historia itsensä tuhoamisessa. Olemme käymässä läpi uuden tällaisen syklin. Menneisyyden, poikkeuksellisen vuosikymmenen vuoksi, vain typerys haluaisi ennustaa, mitä seuraavaksi tulee. Jäljellä on vain pelkoa.”
munchau@eurointelligence.com
