Lapsuudessa pitkäperjantai on ollut hankala ahdistava päivä- ei ollut sopivaa mennä pihan ulkopuolelle.
Nyt Pitkäperjantaita näyttää piisaavan- sen varjo jatkuu vielä kauan.
Sitten koulussa Raamattu ja uskonnonopetus; brutaalin ristiinnaulitsemisen vääryys.
Ja kyllä se sen avulla synneistämme pelastaminen tuntui oudolta – eikä siinä mitään järkeä ollutkaan.
Myöhemmin ymmärsin, että ei uskomisessa olekaan mitään järkeä; se on uskomista. Ja onnellinen se, joka jaksaa olla uskossaan vahva ja ymmärtää tällaisen surunäytelmän tarpeellisuuden ja hyödyllisyyden.
Jeesuksen opetukset ja Pyhän hengen vaikutus ihmiseen voivat olla sittenkin paljon tunnistettavampia. Mutta sitä ei kannata selittää. Se täytyy kokea sisäisesti
Jotenkin haluaisi ajatella, että uskomisessa on kysymys ihmisen mielessä liikkuvista tuntemuksista ja että ne ovat henkilökohtaisia ja että niiden ei pidä olla käsin kosketeltavia.
Aivan mielettömältä tuntuu puheet siitä, että virus kohdistuu vääräuskoisiin.
Ihmiset mielissään luovat tai heille luodaan muissa tarkoituksissa mielikuvia,
kuten Lutherin virren säkeet:
Se vanha vainooja, kavala, kauhea, on kiivas, kiukkuinen ja julma, hirmuinen.
Useimmille se tarkoitti itärajan takaista pahan valtakuntaa eikä sieluamme vainoavaa pahaa henkeä.
Pidetään uskonto yksityisasiana. Ihmisellä on uskostaan mahdollisuus hakea turvaa ja lohdutusta. Nykykirkkomme perustaa toimintansa traditioon, josta on apua perinteiden kunnioituksesta mukana olevillekin. Turhempaakin on.
Mutta evankelis-lutherilaisuudessa on myös aikaamme sopiva toiminnan muotoja, jotka vahvistavat yhteiskuntamme suuntautumista kansaihmisen ja ihmiskunnan parhaaksi.
Pyhänä pysähtyminen ei tee kenellekään pahaa.
