Demokraattilehdessä ilmestyy kolmiosainen essee-sarja Väinö Linnan syntymän 100-vuotisjuhlasyksyn kunniaksi.
Kannatta lukea, mainitaanhan niissä Naantalikin tämän kirjoituksen viimeisessä virkkeessä
Kirjallisuusprofessori Kari Sallamaa pohti Väinö Linnaan asemaa työläiskirjailijana:
” Finlaysoniin siirryttyäänkin hän oli ”takapajuinen maalainen” joutuen kiistoihin vasemmistolaisten kanssa ja jäi syrjään työväen sivistysriennoista, tosin lukien paljon. Oiree¬¬na vaistonvaraisuudesta hänen ensimmäinen julkaistu tekstinsä ”Köyhän miehen isänmaa” ilmestyi kokoomuksen Nuori Oikeisto -albumissa 1946.”
” Vaikka Väinö Linna pyrki raivoisasti irti työläiskirjailijan tittelistä, hän ei päässyt proletaarisesta lähtökohdastaan. Se oli hänen maailmankatsomuksensa syvin pohjavirta. Työläiskirjailijuus ei ole ilmoitusasia vaan tosiasia. Jos tekijä täyttää kriteerit, hän on työläiskirjailija vasten tahtoaankin.”
Sallamaan pohdinta on mielenkiintoista sinänsä ja erityisesti Väinö Linnan kirjailijailmiön kannalta. Yhteiskunnallisesti on kiinnostavaa Väinö Linna historian selittäjänä ja kansakunnan muistina.
Sosialidemokratian piirissä on luonnollisesti pidetty Väinö Linnan merkitystä suurena ja puolueen kannalta tärkeänä.
Muistan sattumalta joutuneeni ryhmäkokouksen alla istumaan Väinö Linnan ja Veikko Sinisalon vieressä. He olivat tulleet puhumaan Tampereen Työväen Teatterin tukemisen puolesta. Jotenkin se oli yksi juhdallisimmista hetkistä tuossa ryhmähuoneessa. Tällä kuvaan sitä kunnioitusta ja arvostusta, joka Väinö Linnaan kohdistui: Kansakunnan kaapin päälle nostettu akateemikko oli ilman tarkoitushakuisuutta selittänyt sosialidemokraateille omaa olemustaan enemmän kuin historian tai teoreetikkojen tunteminen.
Siksi ajankohtaisempi on Historioitsija Mikko Majanderin esseen otsikkokysymys: ”Kaipaisiko SDP Väinö Linnan rinnalle uutta luettavaa”
Itsestään selvä nopea vastaus on: Kyllä totta kai, mutta…
Majanderin vastaus on monitahoisempi toisaalta- toisaalta näkökulmainen, joka kuitenkin päätyy muistuttumaan, että ajanpyörä pyörii ja menneisyydellä oppinsa ja nykyisyys on sieltä tullutta. Elämän todellisuus on tässä ja eteenpäin tähdättäessä joudutaan pohtimaan , miten sovitamme yhteen kansalaisten eriytyneet tarpeet ja toiveet. Näin Majander tilanteen näkee:
Se oli 1900-luvun ihmisen kaipuuta kansakunnan suuriin kertomuksiin, joissa suomalaiset elivät yhteisesti jaettua todellisuutta ja historian kulkua, jos kohta erilaisista sosiaalisista asemista käsin. Romaaneissa ei ollut Täällä Pohjantähden alla voittanutta.
Niin kuin ei ole Antti Rinteellekään, joka on kertonut lukeneensa Pohjantähdet kunnolla ehkä kahdeksan kertaa. Lisäksi siitä on sopinut selailla inspiraatiota puheita kirjoittaessa. Kaari on komea toivon ja epätoivon murrosajoista siihen, että sodan jälkeen päästään rakentamaan hyvinvointivaltiota.
Historian ja kirjallisuuden tuntemus on kunniaksi sivistyksen yhtenä kivijalkana joka poliitikolle siinä missä kaikille muillekin. Peruskoululaisilla pakkoluetetaan Tuntematonta sotilasta, mutta kyllä Rokan Antin ohella tulisi tuntea Koskelat ja Kivivuoretkin!
Silti sitä hieman hätkähtää, kun nuorempien polvien aktiivit kertovat heränneensä yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen ja sosialidemokratiaan Linnan välityksellä. Kiinnittäydytäänkö siinä silloin poliittiseen liikkeeseen, jonka kulta-aika kuuluu nostalgian piiriin?
Väinö Linnaa on kutsuttu toisen tasavallan kirjailijaksi, joka paljasti vapaussotana historiaan kirjoitetun ”valkoisen valheen”. Paasikiven–Kekkosen Suomen ja Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen ovat jotkut hakeneet revanssia puhumalla Pohjantähden suomalaisiin juurruttamasta ”punaisesta valheesta”.
Väpin sanonnan voimaa osoittaa, että hänen fiktiivinen panoraamansa on pitänyt hyvin pintansa, vaikka 2020-luvun Suomessa vallitsee jo laskutavasta riippuen tasavallan kolmas, neljäs ellei viides versio. Punikkien perillisten ei tarvitse kantaa häpeää isiensä töistä.Samanaikaisesti kirjallisuus instituutiona on menettänyt asemiaan kansakuntaa yhdistävänä foorumina. Tai ainakaan meidän ei kannata haikailla yhden Linnan perään, sillä aikamme Tuntematon kertoo formulakuski Kimi Räikkösestä.
Pätkä- ja sälätyöläisistä on pitkään puhuttu työmarkkinoiden uusina torppareina, mutta heidän kokemuksensa, saati vapautuksensa ei taida kuitenkaan olla kudottavissa kollektiiviseksi kertomukseksi. Työväen sivistysliiton yhteiskuntapoliittinen lukulista tuleekin koota useista näkökulmista.
Pentinkulmalla on hiljaista, kun teen Urjalassa kävelylenkin Väinö Linnan reitillä. Pohjantähti-trilogian ilmestymisestä on kulunut jo 60 vuotta ja sen kuvaamasta maailmasta vielä paljon enemmän.
Sellaista Suomea ei ole enää olemassa, jossa poliittinen johtaja saattaisi vakuuttaa puolueensa ylivertaisuutta kilpailijoihin nähden samalla voitonvarmuudella kuin Tanner Naantalissa ennen sotien kurimusta: ”meillä on tulevaisuus, koska me pyrimme toteuttamaan kansan enemmistön toivomukset ja tarpeet”.
Tämä on aina mielenkiintoinen teema. Akseli Koskela taisteli yksityisen maanomistuksen puolesta. Hän oli henkeen ja vereen maatalousyrittäjä, taloustietoinen ja – taitoinen, ei pätkääkään sosialistisen yhteisomistuksen kannalla. Pragmaattisena oman etunsa edistäjänä hänen ainoa mahdollinen viiteryhmänsä sen ajan kärjistyneissä yhteiskunnallisissa oloissa oli punainen työväenliike. Jos punakapinalliset olisivat voittaneet, Akseli olisi löytänyt itsensä kolhoosin saunan takaa, koska hän ei olisi koskaan alistunut tovereittensa kurjaan komentoon. Oli Akselin onni, että hänen taktisesti valitsemansa poliittinen viiteryhmä hävisi kapinan.
Akun löydös on varmaan totta, sen on kertonut jo reessä istunut Eetu Salin.
Kysymys ei ollut sosialismista eikä ainakaan valtiososialismista, vaan epäoikeudenmukaisuudesta, joka poistui vasta näiden katkerien kokemusten jälkeen. Torpparikysymyksen ratkaiseminen olisi voinut poistaa kansalaissodan – ehkä. Kansalaissota ja kollektivisointi ei ole sosialidemokratian keksintö – päin vastoin: Lainaan Majanderin kirjoituksesta kohdan:
Väkivallasta irtisanoutuneet sosialidemokraatit puolestaan myönsivät, että sosialismia ei pidä toteuttaa aseiden avulla. Siitä harharetkestä oli maksettu hirmuinen inhimillinen hinta, eikä yhteiskunnallinen uudistuspolitiikka käynyt sen myötä yhtään helpommaksi.
”Ei ole aihetta kieltää, että maamme työväki teki suuren erehdyksen ryhtyessään kansalaissotaan”, Väinö Tanner puhui heinäkuussa 1938 SDP:n maakuntajuhlassa Naantalissa. Samalla hän moitti oikeistoa katkerien muistojen ylläpitämisestä ”sen sijaan, että vedettäisiin unohduksen verho kaiken epämieluisan ylitse”.