Jouluna luetaan sitä mitä pukki tuo. Tällaisen hitaan lukijan kirjat eivät saisi olla liian pitkiä; Naantalin luostarin kirja 500 sivuinen tiheään printattu saa odottaa.
Mielensä pahoittajan hiihtokirja sopii jouluiseen nostalgiaan. Kilpamonot olivat kansakoulun kolmasluokkalaiselle saamistani lahjoista hienoin!
Hiihtourheilun seuraaminen oli lapsuuden tärkeimpiä asioita. Kylää noista Tuomas Kyrön kirjoista niin paljon nostalgista löytyykin. Lydia Wideman oli melkein tuttu. Hän asui Vehmaisissa Tampereen kupeessa siellä missä tätini mies oli asemapäällikkönä. Jo vilaus sankarittaresta oli mahtava juttu. Niin ja hän oli vielä TUL:n kasvatti.
Ja sitten tulikin se yhteinen nimittäjä: Esko Aho oli Hiihtoliiton puheenjohtajana.
Häntä ei Tuomas Kyrö mainitse sen sijaan hän kirjoittaa:
Me ollaan ihmisiä kaikki luvussa: Heti Hiihtoliiton tiedotustilaisuuden alkuvaiheessa minä ymmärsin, että tästä minä selviän kunhan hiihtopojat ja -likat selviävät. Minä annoin anteeksi Mika Myllyllälle.
Jörn kirja alkaa: ” Pieni sannoro virtaa kohti merta ja olemattomuutta.”
Jörn Donnerilla on käänteinen yhtymäkohta mielensäpahoittajaan, Jörkka on pahoittanut monet mielet. En koskaan hyväksynyt Jörkan tapaa surffailla aatteilla. Se että hän sosialidemokraattien listoilla valittuna kirjoittamassa Euroopan Parlamentissa oli häpeällistä puolin ja toisin.
Tämä kirja sisältää Viimeisen taiston, joka keskittyy kirjoittajaan. Wästö, Hotakainen, Oranen ja Tervo tienaavat liian hyvin kykyihinsä nähden ja Elisabet Rehn oli huono presidenttiehdokas. Hän vei ministerin paikan. Tästä Esko Ahokin mainitsee.
Kirja loppuu: Uskon tulleeni siihen ikään, jossa loppu on pelkää hiljaisuutta.
Yllä tulikin mainittua yhteys Mustien Joutsen vuosi kirjaan. Siinä Esko Aho pahoittelee, ettei saanut hänen porvarihallitukseensa kulttuuriministeriksi Jörn Donneria vaan RKP joutui tyytymään puolustusministeriin, joka olisi voinut tulla presidentiksi, jos olisi uskonut Jeesukseen.
Esko Ahon kirja kertoo vain vuodesta, joten jatkoa seuraa Kekkosen malliin -ehkä useita uusia osia. Merkittävä vuoden 1991 nimi liittyy Mustien joutsenten tarinaan, joka alkaa runoilijasta ja päätyy talouskeskusteluun kuvauksen mahdottomasta. Ei mikään huono kuvaus vuodesta 1991. Esko Aholla on siinä oma keskeinen rooli, jota hän ei vähättele.
Kirja alkaa:
Torstai syyskuun19 päivä vuonna 1991 valkeni Helsingissä tavallisena vähän harmaana alkusyksyn aamuna. Sodan kokeneita elossa melko paljon, ja heille päivä oli erityinen. Tasan 47 vuotta aikaisemmin Moskovassa oli allekirjoitettu välirauhan sopimus Suomen, Neuvostoliiton ja Ison-Britannian keksen….
tästedes Suomen Pankki vastaa Säästöpankkien Keskus-Osake- Pankista, SKOPista.
Olinhan siellä minäkin – ikävä kyllä. Kuuluin nimittäin SKOP:n hallintoneuvoston työvaliokuntaan, jolle tämä uutinen ilmoitettiin aamuvarhaisella ja sen jälkeen eduskuntaryhmään, jossa katseet kääntyivät. Jotenkin piti pokan pitää ja vahvistaa asetelmaa, ettei hätä ole tämän näköinen. Jouduin siis seuraamaan tapahtumia toisesta näkövinkkelistä, vaikka olinkin opposition kansanedustajana.
Esko Ahon kirja ei tähän kysymykseen keskity, vaan kirjassa on suuremmat kuvioit ja maailman myllerrykset ja selostus siitä, mitä hän ja presidentti Mauno Koivisto toimivat. Mielenkiintoisia yksityiskohtia kuten esimerkiksi se, että Koivisto oli tukemassa Ecu kytkentää hallituksen enemmistön eikä Suomen Pankin kannan mukaisesti kesäkuussa 1991.
Yleisvaikutelmaksi jäi hieman liioitellusti, että kirjoittajalla on tarkoitus ei kuten mielensäpahoittaja kirjoittaa ”Me ollaan ihmisiä kaikki,” vaan kuten maailmanmestarit mallia 1995 lauloivat: ”Me ollaan sankareita kaikki” teeman mukaisesti. Siksi arvelenkin, että näemme sellaisen kirjan, jossa Nokian nousun yhtenä pääarkkitehtina on yhtiön lopun aikojen yhteiskuntasuhteita hoidellut Esko Aho.
