Kesällä pääsin kuuntelemaan työväenyhdistyksen pitkäaikasempien jäsenten kiehtovia ja monipuolisia tarinoita ja ajatuksia elämästä sekä kaupunkimme muutoksista.
Tämänkertaista kirjoitusta tähdittää yli neljäkymmentä vuotta yhdistyksen jäsenenä toiminut Riitta Alho. Haastattelupuitteet ei olisi voineet olla paremmat. Istuimme Riitan kodin puutarhassa pari tuntia minä kuuntelijan roolissa ja Riitta yhdessä Ritva-siskonsa kanssa kertojina. Pihapöytä pullollaan herkkuja, kahvia niin paljon kuin kesti juoda.
Korona ei sulkenut Riittaa kokonaan kotiin, vaikkakin esimerkiksi pakolliset kauppareissut pyrittiin hoitamaan ruuhka-aikojen ulkopuolella. Pertti-naapuri kävi joka tapauksessa kaksi kertaa viikossa kaupassa myös Riitalle, ja sen lisäksi pojalta ja hänen vaimoltaan sai valmista ruokaa kotiin toimitettuna useamman kerran viikossa. Kaikesta avusta Riitta on silmin nähden kiitollinen.
Piha, jossa istuskelimme on uskomattoman kaunis ja vehreä kesäkuisena päivänä. Pihaan kuuluu pari omakotitaloa, ja kyseessä on Riitan ja hänen edesmenneen miehensä Urpon perustama asunto-osakeyhtiö Airikki. Pihapiirin tunnelma on lämmin, ja naapurit saavat suuria kiitoksia huolenpidosta etenkin leskeksi jäämisen jälkeen. Huolehdittiin ruokailuista, pidettiin seuraa jos sitä kaivattiin.
Nykyään Riitalla on seuranaan muutama vuosi sitten tapaamansa mies Timo. Yhteinen sävel löytyi puurojuhlassa muutama vuosi sitten. Yhteisen tutun kautta Riitta ja Timo päätyivät heittämään huulta, ja Timo kertoi puolivitsillä vievänsä Riitan Espanjaan lomailemaan, mutta sen enempää ei juttu sinä kertana jatkunut. Seuraavana päivänä he törmäsivät yllättäen kauppareissulla, he halasivat ja vaihtoivat puhelinnumeroita.
“Soita sitten kun tulee ikävä”, Riitta huikkasi vielä Timon perään. Kuinka ollakaan: Seuraavana päivänä Timo soitti ja kertoi ikävän iskeneen.
Mietteitä ja tarinoita Naantalista
Ennen kuin Riitta oli kuullut saavansa Leena Mattilan ja Jouko Leinon kirjan Esplanaadilkadulta Linjakadulle, oli hän ehtinyt ostaa sen jo lapsilleen. Iloisena yllätyksenä NTYS tarjosi kirjan yhdistyksen pitkäaikaisille jäsenille, ja hän pääsi sitä itsekin tutkimaan. Kirja nosti mieleen muistoja lapsuudesta. Nykyisen Tiiliholvin talossa ollutta Valion maitokauppaa siskokset muistelevat lämmöllä. Siskokset hämmästelevät äidiltä nautittua luottamusta, kun 7- ja 8-vuotiaat tytöt lähetettiin soutamalla Pirttiluodosta saakka maidonhakureissulle keskustaan. Kannut oli neljän litran pöniköitä. “Hyvä ettei se maito ollu piimää hellepäivinä kovan merenkäynnin jälkee”, he nauravat. Toinenkin kauppatarina muistui mieleen: Siskosten isällä oli tapana kutsua wc-paperia “vekselin lomakkeiksi”. Kun Reunamon kaupassa nuoret tytöt pyysivät paketin vekselin lomakkeita, kauppias ei tiennyt mitä tytöt tarkoittivat. Koko kauppa oli revennyt naurunremakkaan, kun kuulivat että kyse oli vessapaperista.
Uuden rakentaminen vanhan tilalle mietityttää. Vanha tyyli miellyttää Riitan silmää, joten liikaa ei saisi purkaa. Ymmärrystä löytyy kuitenkin sille, että kaupungin tulee rakentua kaupunkimaiseksi, kunhan vaan ei tulla liian lähelle vanhaa kaupunkia.
Riitta nostaa muutamia asioita esille. Kun rakennetaan, niin vuokra-asuntoja pitäisi tulla keskustaan. Nykyisin rakennettavat asunnot ovat niin kalliita, ettei nuoret ihmiset pysty niitä ostamaan. Palveluja häviää keskustasta, vaikka iäkkäille ihmisille Raisioon tai Turkuun lähteminen voi olla kovin vaivalloista. Ihan tavallisiakin asioita joutuu välillä muualle toimittamaan. Föliä Riitta pitää kyllä hyvänä “uudistuksena”. Siltikin, tähän saakka palvelut on löytynyt ihan hyvin läheltä, mutta toivottavasti asiat myös pysyvät näin.
Aiempia tarinoita myötäillen Riitta arvostaa Naantalia: “Aivan ihana paikka elää ja asua.“ Huolimatta siitä, että Riitta on kotoisin Turusta, niin kesät vietettiin Naantalissa. Tänä päivänäkin Turusta asioiden hoito -reissulta kotikaupunkiin palatessaan tulee onnellinen olo. Ja vaikka Turku on Riitan syntymäkaupunki, niin Naantali on hänelle rakkaampi. Juuri haastattelua edeltävällä viikolla Timon kanssa rannassa istuessaan he olivat yhdessä pohtineet Naantalin kauneutta.
Vaikka Naantalia pidetään ennen muuta kesäkaupunkina, niin ilahduttava tarina löytyi myös talvelta. Riitalla on ollut englantilainen kirjeenvaihtoystävä vuodesta 1960, ja vuonna 1961 saatiin britti ensimmäistä kertaa Suomeen. Kirjeenvaihtokaveri pitää Riittaa sisarenaan: “You are my sister”, kertoo Riitta ystävän joskus todenneen. Aina, kun kirjeenvaihtokaveria pyydettiin käymään, niin vierailut pyrittiin ajoittamaan kesään. Vajaa parikymmentä vuotta sitten hän tuli Suomeen talvella, ja oli ollut aivan haltioissaan. Hänen mielipiteensä oli, että kaupunki on paljon kauniimpi talvella.
Kun britti oli viety jäälle muun muassa napakelkkailemaan, oli hän ollut revetä riemusta. Tosin jo pelkkä jään päällä kävely sai hänet tuntemaan olonsa kuin Raamatussa vetten päällä käveleväksi. Seuraavana talvena he tulivat Suomeen kera lasten ja lastenlasten, ja porukalla oli mietitty tekemistä lapsille, mutta pelkkä jään päällä käveleminen oli riittävästi. Heitä ei meinannut saada jäältä edes pois, sillä he viihtyivät siellä niin hyvin.
Brittiperheen 3-vuotias tyttö oli lisäksi lähtenyt suorilta jaloilta hiihtämään kuin olisi aina hiihtänyt, vaikkei ollut eläessään suksia livenä edes nähnyt. Nukkumaanmeno oli lapsille kovin vaikeaa, kun piti vaan saada hiihtää ja laskea rattikelkalla. Perhe oli kotoisin suur-Lontoon alueelta, joten kaikki oli niin eksoottista.
Työelämää…
Riitan työtaival alkoi Karvetin punajuuripellolta yhdessä siskon ja serkun kanssa. “Tuskien taival”, kuten Riitta itse kuvailee. Sen verran tytöt ansaitsivat työstä rahaa, että he saivat ostettua villalankoja, joista vanhin sisarpuoli kutosi villatakit tytöille.
Seuraavana kesänä Riitta pääsi töihin valtion puhelimeen, jossa työskenteli vielä myöhemminkin. Riitan lapsen Mikan syntymän jälkeen hän pysytteli hetken kotona. Koska myyjänä työskentely oli kuulostanut kiehtovalta, Riitta päätti hakea Tullin Valintaan myyjäksi. Hän sai työn, mutta se ei kuitenkaan lopulta ollut niin mielekästä, ja myyjän hommat saivat jäädä..
Kaupungilta aukesi paikka kaupungin puhelinkeskuksesta, ja vaikka hakijoita oli paljon, niin kokemus valtion puhelimesta auttoi Riittaa saamaan paikan. Haastattelutilanne kyseiseen työhön oli ollut niin jännittävä, että polvet hakkasivat, ja Riitta yritti käsillään malttaa jalkojaan pysymään paikoillaan. Haastattelijoina oli kaksi vaikutusvaltaista miestä, jotka heittelivät vitsiä, eikä ihmekään, että tilanne aiheutti hieman vapinaa polvissa. “Mä aattelin et jos ne näkee kui mun jalat tärisee, ni ne aattelee et ei tommost voi ainakaa palkata, se oli ihan kauhee tilanne!” Onneksi nyt tilanteelle voidaan jo yhdessä nauraa, ja jäihän haastattelun tuloksena työpaikka taskuun.
Homma oli kivaa, muttei kovin hyväpalkkaista. Kaupungille alettiin miettimään arkistonhoitajan työpaikkaa, johon Riitalla oli mahdollisuus kouluttautua jo viran perustamista ennen. Keskusarkistonhoitajan työhön kuului kaupungin kaikkien arkistojen hoito. Joka hallintokunnalla oli omat arkiston vastaavat, jotka Riitta koulutti työhön. Kun eläkkeelle jääminen kolkutteli jo aivan oven takana, niin maakunta-arkistontarkastaja kävi tekemässä arkiston tarkastuksen. Jokin tarkastuskirjan muodossa sai Riitan epäilemään oman työnsä laatua, ja hän päätti soittaa tarkastajalle kysyäkseen, oliko jokin vialla. Tarkastaja oli ihmetyksissään todennut: “Päinvastoin, sul on aina ollu kaikki nii hienosti tehty”, ja Riitan eläkkeelle jäätyä tarkastaja toi vielä kukkia kiitoksena hyvästä työstä. Hän ei suinkaan ollut ainoa, joka antoi hyvää palautetta Riitan työstä, vaan kaiken kuulemani mukaan hänen työtään arvostettiin todella. “Jonkun mielest se saattaa kuulostaa tylsält hommalt, mut mää tykkäsin siit.“
Siirryimme hetkeksi kertomuksista kuvitukseen, ja sain katsella useita valokuva-albumeita aina siskosten lapsuudesta myöhemmille vuosille saakka. Vietimme pitkän aikaa koluten läpi kuvia, ja sain aina kysyessäni kuulla pitkät taustatarinat kullekin kuvalle.
Siskokset kertovat aina olleensa pukeutuneena samanlaisiin vaatteisiin ja usein heitä erehdyttiinkin luulemaan kaksosiksi. Koitin itsekin arvata kuvista kumpi siskoksista oli kumpi, väärin arvasin – joka kerta.
Kuvissa näkyi myös viitteitä musikaalisuuteen. Urpo oli Naantalin musiikkijuhlien perustajajäsen, ja hänen menehdyttyä Riittaa kysyttiin jatkamaan samaa hommaa. Riitta otti tehtävän kunnialla vastaan, ja noin pari vuotta sitten tehtiin “nuorennusleikkaus”, ja Riitan poika Mika otti homman haltuun.
Musiikin pariin Riitta on päätynyt pianon soiton kautta ja hän lauloi myös Turun tuomiokirkon kuoritytöissä, eli musiikki on ollut pienestä asti osana elämää. Edelleenkin Riitta pitää kovasti musiikista, ja vieläkin hänellä on koulusta ostettu harmooni kotonaan. Riitan nuorempi veli on lisäksi äärimmäisen musikaalinen.
Miten mukaan politiikkaan?
Urpo oli mukana politiikassa, joten sitä kautta se tuli osaksi Riitankin elämää. Lapsuudenkodissa ei koskaan puhuttu politiikkaa. Kerran siskokset olivat “erehtyneet” kysymään äidiltään, ketä äiti oli äänestänyt vaaleissa. Äiti oli jopa hieman suutahtaneena vastannut, ettei asia kuulu kenellekään muulle ja sanonut sen olevan henkilökohtainen asia. Toisena kertana aikuisiällä Riitta oli kysynyt, miksi politiikkaan suhtauduttiin siten kotona. Vastauksena oli, että äiti oli itse joutunut kärsimään politiikan vaikutuksista niin, ettei halunnut omien lapsiensa kärsivän samalla tavalla. Äidin isä oli sotien aikana ollut varsin varmasanainen mies, vaikkei varsinaisesti ollut mitenkään politiikassa mukana.
Äiti oli koulun joulujuhlissa joutunut tilanteeseen, jossa opettaja oli kysynyt punaisista ruseteista leteistä ja udellut, että olivatko ne isän antamat rusetit. Äidin isä oli raivostunut tilanteesta kuultuaan niin paljon, että sen myötä Riitan äiti oli päättänyt, ettei koskaan halua ajaa omia lapsiaan samanlaiseen tilanteeseen.
Riitta seurusteli Urpon kanssa 16-vuotiaasta asti, ja Urpon isä taas oli ollut Maskun valtuustossa. Urpo oli isänsä kokouksissa piiloutunut pöydän alle kuuntelemaan poliittista keskustelua. Tähän tosin pääsyynä oli ollut se, että hän piti kahvista, ja toivoi saavansa sitä pöydän alla piileskelemällä. Riitta painottaa, että hän kiinnostui nimenomaa Urpon ansiosta politiikasta, sillä heillä oli tapana mennä kaikkiin paikkoihin yhdessä.
Yhdistyksen toiminta on Riitan mielestä muutosten osalta seurannut ajanhenkeä, jos se nyt oikeastaan on mihinkään muuttunut. Rikkaus yhdistyksessä on se, että saa olla eri mieltä asioista, ja mahdollisuuksien mukaan keksitään aina vaihtoehtoja ja ratkaisuja.
Mikko saa kiitoksia yhdistyksen puheenjohtajuusajastaan ja kyvystä ajatella muita. Riitta kertoo myös tarinan, kuinka Urpo oli kerran ilmaissut tylsyyttään vuodeosastolla, kun ei osastolla ollut edes televisioita. Riitta alkoi hoittaa asiaa, ja Mikko varmisti, että kaikki tarvittavat kymmenen televisiota saatiin terveyskeskukseen. Kolme niistä tuli siis Naantalin Työväenyhdistykseltä. Riitta muistuttaa, että homma toimi myös toisinpäin: Kampanjoiden aikaan useat vapaaehtoiset tekivät töitä Mikon eteen.
Upea haastattelutilanne huipentui koskettavaan hetkeen.
Arkistoja kaivellessa vastaan tuli Riitan kirjoittama teksti, joka kertoi tarinaa hänen ja Urpo-miehensä kohtaamisesta aina viimeisiin vuosiin asti.
“Voiko ihminen enää enempää toivoa, nauttikaamme siis yhteisistä eläkepäivistä yhdessä rakkaiden perheenjäsenten kanssa”, päättyi kaunis teksti.
Tarinan lukemisen jälkeen Ritva-sisko huikkaa, että on yrittänyt kannustaa Riittaa kirjoittamaan kirjaa, kun tekstiä ja tarinaa riittäisi. Ei huono ajatus lainkaan…
Muutama kirjoitus tästä sarjasta vielä tulossa, joista seuraavana tulee luettavaksi Veikko Ryynäsen tarina.
Haastattelu tehty kesäkuussa 2020
