Arvelen, että kaikilla politiikka jo 40 vuotta sitten ja sen jälkeenkin seuranneilla suomalaisilla on – muistikuva, käsitys, luulo – mitä tapahtui huhtikuun ensimmäisinä päivinä 1981.
Suomen Kuvalehti teki siitä kelpo artikkelin aprillin päivän numerossa. Jari Tervolla oli aikaisemmin vuonna 2019 dokumentti sarja Mauno Koivistosta ja Raija Oranen kirjoitti samoihin aikoihin Manu kirjan. Tieto on ja tarinoita piisaa.
Hannu Lehtilän kirja :Tuntematon Koivisto kannatta lukea. Hannu Lehtilä lauantaiseurasta monille mieleen jäänyt Yle:n politiikan toimittaja on fiksu ei pelkästään siksi, että hän tunsi Naantalin, jossa Kultarannan kylässä asunut Väinö setä kalasteli Lintikan isännän eli Keitilän Viljon kanssa.
Mielestäni Hannu Lehtilän toimittajan työn vaikuttavin hetki oli Katajanokalla 6.4.1981.
Se oli Suomen valtiollisen järjestelmän käännekohta ensinnäkin siksi, että Koivisto paalutti, että pääministerin asema riippuu vain eduskunnan luottamuksesta eikä se edellytä nimittäjänsä eli tasavallan presidentin luottamusta. Urho Kekkosen aikana ei ollut aikaisemmin ollut pääministeriä, joka olisi ilman presidentin luottamusta virkaa hoitanut.
Mutta valtiosääntöjuridiikka ei silloinkaan ollut pääroolissa. Pääroolissa oli politiikka kuten nytkin koronakriisin aikana on asian laita ollut. Pieni syrjähyppy nykyaikaan:
Nytkin on tilanne, jossa Suomessa on kunnioitettu presidentti ja suosittu pääministeri. Ja tähänkin yhteyteen on liittynyt valtiosäännöllistä tällä kerralla tosin vain sillä viisastelua. Vaikka nyrkistä on puhuttu, niin vain varjonyrkkeilystä on tähän mennessä ollut kyse. Toinenkin analogia on: Mauno Koivisto yritettiin kaataa syksyllä 1980 kunnallisvaalien yhteydessä. Toivottiin nimittäin huonoa vaalitulosta, josta Keskusta olisi saanut perustelut hallituksen hajottamiseen. Sitä puhinaa samalta suunnalta on nytkin ilmoilla.
Katajanokalla 40 vuotta sitten Hannu Lehtilä kysyi Mauno Koivistolta:
”Pelataanko tässä presidenttipeliä?”
Koivisto vastasi: ”Niin ne kertovat, ja minua tietysti kiinnostaa katsoa, että selviänkö minä tästä pelistä. Tästä tilanteesta on tullut mielenkiintoinen vaikeutettu peli.”
Ja tähän peliin liittyy kysymys kuka tai mitkä osapuolet pyrkivät ja mistä oli kysymys.
Muodollisesti puhuttiin Tupoon liittyvästä sosiaalietuisuuksien verotuksesta, jossa vastakkain olivat SDP:n ja SKDL:n näkemykset. Ja sitten se, että tasavallan presidentti puutui hallituksen toimintaan edellyttäen Mauno Koivistolta ripeämpää asioiden ratkaisua.
Silloin vallinnen käsityksen mukaan kun lähtökohdaksi asetettiin, ettei kumpikaan osapuoli ei SDP eikä SKDL voinut antaa periksi, niin ainut lopputulos, jonka Aarne Saarinen ja muut presidentin sanansaattajat vahvistivat oli hallituksen kaatuminen tai ainakin pääministerin vaihtuminen.
Nyt puhut sitä, mitä tiedän ja mitä luulen:
Mauno Koivisto nimitettiin pääministeriksi ja alusta alkaen tarkoituksen oli hänen suosiokuplansa puhkaiseminen. Tämä oli presidentti Urho Kekkosen lähtökohta, jota Kalevi Sorsa tuki.
Tämä asetelma näkyi SDP:n eduskuntaryhmän toiminnassa siten, että Sorsan pojat eli puoluetoimikunnassa oleva edustajatoverit harjoittivat jatkuvaa neulanpistopolitiikka:
”Makaava ei voi kaatua ; ”Koivisto ei osaa päättää muusta kuin asian siirtämisestä”; ”Manu ei välitä puolueen tavoitteista”. Ja sitten se vahvin ja tärkein argumentti: ”Ei Koivistosta voi tulla presidenttiä; Vain Sorsalla on riittävää ulkopoliittista osaamista.
Keskusta puolella haluttiin saada heidän presidenttiehdokas tarkoitan Ahti Karjalainen ennen presidentin vaaleja piikkipaikalle pääministeriksi .
Näin siis sattui, että SDP:n ja Keskustan johdolla ja tasavallan presidentillä oli sama tavoite: Mauno Koiviston pudottaminen pois pääministerin paikalta.
Tämä oli se sen hetkisen Koiviston mainitsevan vaikeutetun pelin paikka. Koivistolla oli eduskuntaryhmässä muutamia kaltaisiani ei vaikutusvaltaisia tukijoita. Siis puoluetoimikunnassa ja eduskuntaryhmässä Koivisto olisi kaatunut eikä puolueneuvostostakaan olisi löytynyt puoluejohdon kaatajaksi.
Mauno Koiviston tueksi jäi vain kansansuosio, joka oli ollut pitkään korkealla ja joka ei kaatajien epäonneksi ollut romahtanut. Siksi piti tehdä manööveri, jossa Mauno Koiviston maine saisi kolauksen ja Manu-ilmiö nolauksen.
Tässä ahtaassa raossa Mauno Koivistolle jäi melko ahdas pelitila: Hänen piti saada tukea muualta kuin omasta puolueestaan. Ja sitä hän hankki SKDL:n Kalevi Kivistöltä, puolueettomalta Esko Rekolalta, puhemies Johannes Virolaiselta ja oikeuskansleri Risto Leskiseltä.
Mauno Koivisto halusi siirtää hänen hallituksensa kaatamisen eduskuntaan siis julkisuuteen, jolloin Musta Pekka voisi jäädä erottamisen rakentajien käteen ja hänestä voisi sielläkin tulla kansan silmissä sankari.
Ja niin kävi , että lentopallotermein Koiviston jujutuspallo nousi yli verkon kohtaamatta presidentin blokkia ja niin viikon verran odotettiin turhaan uusia peliliikkeitä takamiehiltä. Sekalaisen Koiviston vastaisen joukkueen muut pelaajat eivät uhrautuneet pallon nostoon, vaan siirtyivät uusiin asemiin seuraavaa erää varten, joka oli tuleva sitten seuraavan syksynä budjettineuvotteluissa.
