Työväenkirjallisuuden päivää vietetään 4.9. Tapahtumaesiintyjinä on tunnettuja suomalaisia, presidentti Tarja Halosesta alkaen. Työväenkirjallisuuden historia liittyy teollisen Suomen kirjallisuushistoriaan erilaisine ulottuvuuksineen. Työväenkirjallisuus sisältää tietenkin monenlaisia historiallisia aikakaus- ja ajankohtaisilmiöitä sekä yksittäisiä kirjailijoita mitä erilaisimmista yhteiskunnallisista lähtökohdista, ei vain työläistaustaisia kirjailijoita.
Itse työväenluokasta ponnistaneista kirjailijoista minua ovat puhutelleet voimakkaimmin kaksi erilaista kirjailijaa.
Samuli Paronen syntyi 1917.
Monen suomalaisen työväenliikkeen itseoppineen aktiivin tavoin Parosenkin isä oli yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta kiinnostunut itsenäinen ammatinharjoittaja, yksinyrittäjä kuten nykyään sanotaan, suutari. Parosen isä oli perustamassa kotipaikkakuntansa työväenyhdistystä ja liittyi punakaartiin, mutta ei osallistunut punakaartin väkivaltaisuuksiin. Silti hän kuoli Tammisaaren vankileirillä 1918.Samuli Paronen oli 15-vuotias, kun äitikin kuoli. Hän hankki elantonsa muun muassa merimiehenä, rakennustyöntekijänä ja pienviljelijänä. Hän julkaisi esikoisromaaninsa 47-vuotiaana 1964. Hän kuoli kymmenen vuotta myöhemmin. Häntä oli saattamassa hautaan asian vaatima minimimäärä yhteiskunnan virallisia saattajia. Hän oli julkaissut kymmenen vuoden aikana kymmenen teosta, romaaneja ja novellikokoelmia sekä teoksen ”Maailma on sana”, joka on Suomen kirjallisuushistorian kuuluisin aforismikokoelma.
Parosen romaaneissa ja novellikokoelmissa elävät Suomen sodanjälkeisten vuosikymmenien köyhät: kouluttamattomat, sitkeästi halpatyötä tekevät duunarit ja ympäri teollistuvaa Suomea vaeltavat työläiskulkurit. Parosen elämänkuvaus on kirjalliselta metodiltaan hämmästyttävän rohkea. Häneltä ei löydy vähäistäkään ”myyvää” psykologisointia, joka on klassista romaanitaidetta aina vaivannut epäuskottavuus. Ihmisläheinen myötätunto välittyy kuvauksen kliinisellä rehellisyydellä, joka ei kiinnitä huomiota yksilökeskeisyyteen. Se vaatii lukijaltakin paljon. Paronen edusti suvereenia, täysin ainutlaatuista työläiskirjallisuuden neutraalisti toteavaa modernismia.
”Jossain sanottiin, että herrat hyväksyttää ihmisillä uuden auton- ja tykinmallin muttei uusia ajatusmalleja millään. Tilanne tota noin sillä tapaa pysyy niille edullisena, vaikka se sitten kuullemma juur sen takii aina pahenee yleensä.” (Samuli Paronen: Laiva, Otava 1972.)
Ida Maria Saarinen syntyi Forssassa vuonna 1900 monilapsiseen, rutiköyhään työläisperheeseen.
Hän liittyi 17-vuotiaana punakaartiin keittiötyöntekijäksi, ei vähiten siksi, että pystyi pitämään itsensä hengissä. Tottakai hän oli myös työläisten elämänoikeuksien ja yhteiskunnallisen aseman oikeudenmukaisuuden kannalla ja tuossa kärjistyneessä elämäntilanteessa kommunistien puolella. Kuka muu häntä olisi auttanut?
Ida Maria Saarinen ei osallistunut aseellisiin taisteluihin. Hän löysi itsensä punakaartin jäännösten kanssa Hennalan vankileiriltä, jossa oli menehtyä.
Hän selviytyi nälästä ja väkivallasta huolimatta, kauniisiin runosäkeisiin purkautuneen nuoren naisen voimakkaan ja puhtaan sielunelämän voimalla. Hennalan kokemukset ja siellä syntyneet, toisenlaista kauneuden maailmaa kuvaavat runot on julkaistu Saarisen postuumissa omaelämäkerrallisessa pienoisromaanissa Olipa kesä kerran – kertomus vankileiriltä (Naantalin työväenyhdistyksen säätiö, 2017).
Ida Maria Saarinen muutti perheensä kanssa 1940-luvulla Naantaliin. Hän toimi puistotyöntekijänä ja kirjastoapulaisena.
Hän ilmestyi jo eläkeikäisenä 1970-luvulla suomalaiseen kirjallisuuteen samanlaisena luonnonlahjakkuutena kuin kymmenen vuotta aikaisemmin Samuli Paronen, kun voitti WSOY:n Kertomus elämästä -kilpailun.
Sen jälkeen Ida Maria Saarinen julkaisi nopeassa tahdissa useita elämäkerrallisia romaaneja. Niitä kaikkia leimaa raskaista kokemuksista huolimatta viaton elämänusko ja myönteisyys, erikoinen valo.
Samuli Parosen vuonna 1974 ilmestynyt Maailma on sana on yksi kirjahyllymme aarteista. Koska en osannut tähän valita mitään yksittäistä sen lukuisista mietteistä, seuraavassa sen ensimmäinen ja viimeinen:”Miettiessäni mitä sivistys on minusta tuntuu, ettei se ainakaan ole sitä mihin sitä käytetään”. ”Katselen maisemaa, se tulee minuun, eikä mikään ole pois tulevilta, kun lähden.”
Olen lukenut kaikki Ida Maria Saarisen kirjat. Vuonna 1980 kävimme Forssan Ronttismäessä hänen kotitalossaan. Samana vuonna sain sydämelliseltä Ida Marialta lämpimän, omakätisen tervehdyksen
ostamaani kirjaan ”Vorssasta poijaat”. Mekin asuimme Forssassa vuosina 1965-1967.