Matti Hannikainen: uudistuva puolue ja hyvinvointivaltio, SDP:n historia 5.osa 1957-1975 esittely Tiiliholvissa
Sdp:n pysähdyksissä ollut historiatyö saatiin uudelleen käyntiin vuonna 2021, ja puolueen juhlistaessa 125-vuotistaivaltaan nyt elokuun lopussa julkaistiin tohtori Matti Hannikaisen tutkimus Uudistuva puolue ja hyvinvointivaltio, SDP:n historian viides osa. Se käsittää vuodet 1957-1975.
Juhlaseminaarin avauksen suoritti historiatoimikunnan puheenjohtaja Erkki Liikanen, jolla on aivan ratkaiseva ansio historiaprojektin henkiin herättämisessä. Hänen panostaan tässä on mahdoton yliarvioida.
Jo joulukuussa 2022 valmistui dosentti Mikko Majanderin kirjoittama, vuodet 1952-1957 kattava teos Kylmän sodan ja ristiriitojen puolue. Se jatkoi professori Hannu Soikkasen suururakkaa, kolmiosaista teossarjaa suomalaisen sosialidemokratian tiestä sen alkuvuosilta toisen maailmansodan jälkeiseen Suomeen.
Nyt jo edesmenneen Soikkasen teossarjan Kohti kansanvaltaa ensimmäinen, vuodet 1899-1937 käsittävä osa, julkistettiin Sdp:n vuoden 1975 puoluekokouksessa. Hannu Soikkanen toteaa teoksen esipuheessa, että vuosi 1937 sopii mainiosti ensimmäisen osan lopetusvuodeksi, koska Sdp muuttui silloin Väinö Tannerin vähemmistöhallituksen myötä oppositiopuolueesta hallituspuolueeksi.
Matti Hannikaisen teos, jota tänään käsittelemme, koostuu 500 sivusta huolellista tutkimusta.
Kirjoittaja ei herkuttele poliittisilla peleillä ja mehevillä henkilökuvauksilla. Hän kuvaa asiantuntevasti poliittisen päätöksenteoin ympäristöä ja sitä, kuinka tavoitteet muuttuvat otollisten olosuhteiden ja järjestäytyneen työskentelyn myötä käytännön teoiksi. Juuri tässä oli Paasion Sdp:n voima, kun puolue murtautui vuoden 1966 vaalivoiton myötä oppositiosta valtaan.
Hannikaisen tutkimus on sisällöltään runsas ja monipuolinen, mutta yksi asia siitä nousee ylitse kaiken muun. Sen havaitsi myös Helsingin Sanomiin teoksesta arvion kirjoittanut Unto Hämäläinen. Hän otsikoi kirjoituksensa näin:
”Rafael Paasion kausi Sdp:n johdossa oli vertaansa vailla oleva menestystarina.”
Menestystarina oli vielä kaukainen kangastus vuonna 1957, josta kirja alkaa. Suomi oli selvinnyt sodan jälkeisistä vaaran vuosista demokraattisena oikeusvaltiona. Se oli päässyt vuonna 1947 Pariisissa solmitun rauhansopimuksen myötä kytkeytymään uudestaan kansainväliseen järjestelmään eikä seuraavana vuonna solmittu YYA-sopimus kyennyt estämään sitä ihan aiheellisista peloista huolimatta.
1950-luvun puolivälissä Suomi liittyi sekä YK:n että Pohjoismaiden Neuvoston jäseneksi. Stalinin jälkeisen suojasään vallitessa Neuvostoliitto luovutti 1956 Porkkalan takaisin, vaikka vuokra-ajaksi oli Moskovan rauhanneuvotteluissa merkitty 50 vuotta.
Isänmaa oli siis pelastettu ja asevelisosialidemokraattien rooli oli ollut siinä ihan keskeinen. Puolue oli ajautunut kuitenkin vakaviin ongelmiin. Hannikainen viittaa kirjassaan siihen, että kunnianhimoisille nuorille miehille oli jäänyt junttameininki päälle ja kyseenalaiset toimintatavat valuivat sosialidemokraattisen liikkeen sisälle.
76-vuotias Väinö Tanner valittiin vuoden 1957 puoluekokouksessa yhden äänen enemmistöllä – puolueriidan ulkopuolella pysytellyt K.-A. Fagerholm oli vastaehdokkaana – SDP:n johtoon. Hänen vuoteen 1963 kestänyt kautensa ei ollut menestys. Sdp hajosi kahdeksi puolueeksi, hävisi kaikki vaalit ja oli suurimman osan ajasta oppositiossa.
Tanner ja K.-A. Fagerholm yrittivät kyllä sovitella puolueriitaa, mutta jäivät siinä muiden jalkoihin. Tannerin pyrkimys sopuun saattaa olla joillekin kirjan lukijoille jopa pienoinen yllätys. Matti Hannikainen nimeää kirjassaan riitojen yhdeksi avainhenkilöksi Väinö Leskisen, joka profiloitui 1940- ja 1950-luvuilla kommunistien, Maalaisliiton ja Urho Kekkosen vastustajana. Myöhemmin, Sdp:n tarkistaessa suhdettaan Kekkoseen, kommunisteihin ja Neuvostoliittoon Leskinen kiilasi muita edelle.
Kirjan henkilöhakemistossa on pitkä rivi – kaikkiaan 6 cm – viittauksia Väinö Leskiseen. Kaarlo Pitsinkiä koskevia sivunumeroita on lähes yhtä paljon.
Rafael Paasio oli hävinnyt Sdp:n puheenjohtajuuden Väinö Tannerille vuoden 1960 puoluekokouksessa, mutta uhrautui sosialidemokraattien ehdokkaaksi aika epätoivoisessa tilanteessa vuoden 1962 presidentinvaaleissa. Sosialidemokraattien ajama Honka-liiton oli kaatunut dramaattisesti Neuvostoliitolta tulleeseen noottiin, jota Urho Kekkonen kävi selvittelemässä Siperiassa asti. Paasion ajamasta muutoksesta kertoi se, että hän pyysi 36 valitsijamiestään asettumaan Kekkosen taakse, jotta epäilyt Sdp:n ulkopoliittisesta epäluotettavuudesta voitaisiin torjua.
Valitsijamiehet äänestivät kuitenkin Paasiota eivätkä Kekkosta. Pian Sdp:sta tuli kuitenkin Kekkospuolue. Se asettui tämän tueksi vuoden 1968 presidentinvaaleissa ja toimi sitten aktiivisesti Kekkosen valinnan mahdollistavan poikkeuslain aikaansaamiseksi 1970-luvun alussa ja kiirehti pyytämään UKK:ta puolueen presidenttiehdokkaaksi vuonna 1978. Poikkeuslakia, jonka nojalla eduskunta valitsi presidentin, pidetään yhtenä 1970-luvun häpeäkohdista. Sdp:ssa oli tuolloin kyllä myös pyrkimyksiä siirtyä presidentinvaalissa eduskunnassa suoritettavan vaalin kannalle. Se oli puolueen perinteinen kanta.
Puolueriidassa ns. kolmatta tietä edustaneen Rafael Paasion aika koitti vuoden 1963 puoluekokouksessa.
Hän voitti selvin äänin vastaehdokkaansa Veikko Helteen, joka arveli myöhemmin, että Paasio olisi valittu yksimielisesti ellei tämä olisi asettanut valintansa ehdoksi, ettei Väinö Leskistä oteta puoluetoimikuntaan.
Vuoden 1964 kunnallisvaalit ennakoivat jo Sdp:n voittoa vuoden 1966 eduskuntavaaleissa. Puolue lisäsi niissä ääniosuuttaan lähes kaksinkertaiseksi edellisiin eduskuntavaaleihin verrattuna. Kansanedustajien määrä nousi 38:sta 55:een. Eduskuntaan tuli kolmannen kerran vasemmistoenemmistö ja vasemmisto sai ensimmäistä – ja tähän mennessä viimeistä – kertaa yli puolet äänistä. Yhteiskunnan muutosta kuvaa se, että vaalit oli siirretty heinäkuulta maaliskuulle, koska ”palkkatyöläisyhteiskunnassa yhä useampi oli heinäkuussa lomalla tai jopa ulkomailla lomamatkalla.”
Suomen Sosialidemokraatti otsikoi vaalituloksen: ” Voiton kaiku kiirii kaikkialla”. Puolueen toimintakertomuksen mukaan tulos ilmensi puolueen arvovallan palautumista sen todellisen voiman edellyttämälle tasolle ja äänestäjien vaatimusta sisäpolitiikan muuttamiseksi ja ennen muuta nuoren äänestäjäkunnan luottamusta sosialidemokraatteihin.
Sosialidemokraatit palasivat suuren vaalivoiton myötä hallitusvastuuseen, pääministeripuolueeksi. Punamullasta eli sosialidemokraattien ja keskustapuolueen varaan rakentuvasta yhteistyöstä – monesti kommunisteilla lisättynä – tuli pysyvä hallituspohja aina vuoteen 1987 asti, jolloin tasavallan presidentti Mauno Koivisto nimesi hallituksen, jonka rungon muodostivat sosialidemokraatit ja kokoomus.
Sotien jälkeiset suuret ikäluokat olivat tulossa 1960-luvun puolivälissä työelämään, äänestysikään ja perheenperustamisvaiheeseen.
Meneillään oli myös rakennemuutos maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnaksi. Suomi oli siinä jäljessä muuta läntistä Eurooppaa ja muutos oli siksi raju syrjäseutujen tyhjentyessä ja ihmisten muuttaessa etelän asutuskeskuksiin ja Ruotsiin.
Muutokseen kuului myös yhä useampien pienviljelijöiden ja työläisten lasten opintien ulottuminen yliopistoihin asti. Sodan kokeneiden vanhempien sivistystahto oli merkittävää ja lapsille haluttiin parempaa kuin oma osa oli ollut.
Paasion ajan sosialidemokraattien suuri hanke oli kaikille yhtenäisen peruskoulun luominen.
Tohtori Pilvi Torstin vetämässä, suomalaisten historiatietoisuutta selvittävässä tutkimuksessa se nousee ihmisten mielissä itsenäisen Suomen merkittävimmäksi saavutukseksi. Se meni ohi talvisodan.
Hyvinvointivaltio kaikkineen oli tullut ulkomaisten mallien mukaan keskusteluun. Talouden ja työvoiman kasvu, vaikka vuosissa oli toki eroja, antoivat mahdollisuuden sitä tarkoittavien uudistusten toteuttamiseen 1960-luvulta eteenpäin. Matti Hannikainen, jonka erityisala on taloushistoria, toteaa kirjassaan, että rakennemuutos, poliittinen kilpailu ja työmarkkinajärjestöjen aloitteellisuus loivat paineita hyvinvointivaltion reformeihin. Niitä olivat peruskoulun lisäksi vuosilomat, sosiaalivakuutus eli työttömyysturva, työeläkkeet ja sairausvakuutus sekä kansanterveyslaki, työsuojelu ja lasten päivähoito.
Naisten rooli politiikassa oli Hannikaisen kuvaamina vuosina vähäinen, mutta Paasion hallitus nimitti naisliiton aloitteesta tasa-arvokomitean, jota johti kansanedustaja Sylvi Siltanen. Komitean työ muodosti perustan modernille perhepolitiikalle.
Sdp oli sysätty oppositoon vuonna 1958 , kun K.-A. Fagerholmin enemmistöhallitus, jossa olivat sosialidemokraattien kanssa kokoomus ja maalaisliitto, ja jonka ohjelmaan oli kirjoitettu erityisesti sosialidemokraateille ja kokoomukselle tärkeät tavoitteet maan teollistamisesta, kaadettiin ulkopoliittisiin syihin.
Vaalivoitto vuonna 1966 oli edellytys sosialidemokraatien paluulle pääministeripuolueeksi ja hallitukseen. Mutta tarvittiin myös muuta eli suhteiden luominen Urho Kekkoseen ja ulkopolitiikan uudelleen arviointi.
Paasio ja Mauno Koivisto liennyttivät sosialidemokraattien kantoja yhteistyöstä kommunistien ja kansandemokraattien kanssa, vaikka vierastivat heitä aatteellisesti. Ehkä tässä yhteydessä kannattaa todeta, ettei Paasio halunnut, että hänen hallitustaan sanotaan kansanrintamaksi. Sillä oli hänelle huono kaiku.
Sisäpoliittisen vallan saamiseksi piti suhteiden Neuvostoliiton olla siis kunnossa. Paasion johtama Sdp:n valtuuskunta vieraili Moskovassa toukokuussa 1968 ja tapasi puoluejohtaja Leonid Brezhnevin, NKP:n pääideologin Mihail Suslovin ja Boris Ponomarevin. Hannikainen kirjoittaa, että matka voitiin tulkita Paasion henkilökohtaiseksi voitoksi ja hänen asemansa lujittumiseksi puolueen puheenjohtajana.
Sdp:n kansainvälisten suhteiden pääpaino – sosialidemokraatithan olivat tuohon aikaan ainoa puolue, jolla oli toimivat puoluesuhteet läntiseen maailmaan – oli pohjoismaissa ja Sosialistisessa Internationaalissa. Pohjoismaiset suhteet olivat tiiviit ja arkipäiväiset, mutta Sdp osallistui aktiivisesti myös SI:n toimintaan.
Internationaali oli hyvin tietoinen paikastaan kylmän sodan maailmassa. Se oli selkeästi antikommunistinen liike. Sdp:n edustajat pitivät järjestön informoituna toiminnastaan idänsuhteiden ja kommunistien suuntaan ja saivat sille kohtuullista ymmärtämystä ennen kaikkea niiltä veljespuolueilta, joiden maissa oli vahva kommunistinen liike.
Hyvä osoitus Sdp:n asemasta sosialidemokraattisessa kansainvälisessä liikkeessä oli Sosialistisen internationaalin neuvoston kokous Helsingissä vuoden 1971 toukokuussa. Puolueen ulkopoliittinen saavutus oli, että neuvosto asettui tuon kokouksen julkilausumassa tukemaan Helsinkiin suunniteltua Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokousta.
Puoluesihteeri Kalevi Sorsan lisäksi kokouksen järjestelyistä vastasivat Ulf Sundqvist ja Paavo Lipponen. Kokouksen osallistujalista oli suorastaan häikäisevä. Mukana olivat Ruotsin pääministeri Olof Palme ja hänen edeltäjänsä Tage Erlander, Saksan liittokansleri Willy Brandt, Britannian entinen pääministeri Harold Wilson sekä suuren huomion saanut Israelin pääministeri Golda Meir.
Sdp eheytyi Paasion aikana, mutta rikkinäinen aika Suomen sisäpolitiikassa jatkui. Tshekkoslovakian miehitys vauhditti SKP:n hajoamista taistolaisiin ja enemmistöläisiin.
Se heijastui myös hallituspolitiikkaan. Maalaisliitosta aikoinaan eronneen Veikko Vennamon Maaseudun Puolue yllätti vuoden 1970 eduskuntavaaleissa ja heikensi Keskustapuolueen kannatusta. Ruotsiin ja etelän keskuksiin tyhjentyneellä maaseudulla oltiin pettyneitä ja tyytymättömiä hallituspolitiikkaan.
Nuoren polven ja vasemman laidan sosialidemokraatit haastoivat 1970-luvun alussa puolueen linjaa ja reformipolitiikkaa mm. Pälkäneen-liikkeeksi nimetyn ryhmittymän kautta. Se ei kuitenkaan saanut merkittävää jalansijaa ja hajosi pian.
Rafael Paasio totesi liikehdinnän tiimoilta: ” Olen sanonut aikaisemmin, että puolueessa on katto korkealla ja seinät etäällä, mutta toistan kyllä jo sanomani, että ne kuitenkin ovat olemassa.”
Osa eurooppalaisen vasemmistolaisuuden aallossa Sdp:hen tulleista nuorista valui kommunisteihin, jotkut jopa liikkeen vähemmistöön.
Kipuilua aiheutti myös 1973 solmittu EEC-vapaakauppasopimus, mutta erimielisyydet laukesivat siihen, että sopimusta vastustaneet seitsemän kansanedustajaa äänestivät eduskunnan ratkaisevassa istunnossa lopulta tyhjää. Asiasta oli sovittu Paasion ja Sorsan kanssa.
Sdp eli puolueena voimakasta kasvun aikaa. Vuoden 1975 päättyessä siinä oli lähes 100 000 jäsentä. Paasion enemmistöhallituksen aikana luotu puoluetuki toi lisää resursseja mm. ohjelmatyöhön.
Keskustan entinen puoluesihteeri, tohtori Seppo Kääriänen toteaa Demokraattiin kirjoittamassaan Hannikaisen kirjan arvioissa, että Sdp oli politiikan valmistelussa monta askelta muita puolueita edellä. Se tukeutui tutkittuun tietoon sekä pystyi rekrytoimaan innokkaita ja lahjakkaita ihmisiä työryhmiinsä oli kyse talouspolitiikasta, ulkopolitiikasta tai sosiaali- , koulutus – ja kulttuuripolitiikasta.
Puolueen älyllinen pääoma oli omasta mielestäni meneillään olevan yhteiskunnallisen muutoksen ohella tärkeä elementti Sdp:n vetovoiman ja kannatuksen kasvussa jo 1960-luvulla. Mauno Koivisto kokosi ympärilleen merkittävien ekonomistien O-ryhmän ja kulttiteokseksi muodostuneen ”1960-luvun sosiaalipolitiikka” -kirjan tekijä Pekka Kuusi tuli sosialidemokraattien riveihin.
Rafael Paasio, joka saavutti täyden kannatuksensa puheenjohtajana vasta viimeisellä kaudellaan eli vuosina 1972-1975, oli valituttanut Turussa 1969 puoluesihteeriksi puolueriidan ja puoluetoimiston ristiriitojen ulkopuolelta tulevan opetusministeriön virkamiehen Kalevi Sorsan. Sorsalla oli kyllä tausta nuorisoliitossa, mutta puolueriidan pahimpina vuosina hän työskenteli Unescon palveluksessa Pariisissa. Sorsalla ei ollut myöskään vanhoja ulkopoliittisia rasitteita.
Matti Hannikaisen kirjan 1970-luvun alkua koskevasta osasta voi lukea, että puheenjohtajan ja uuden puoluesihteerin yhteistyö sujui ainutlaatuisen hyvin. Vuonna 1970 eduskuntaan valitusta Sorsasta tuli jo 1972 Paasion vähemmistöhallituksen ulkoministeri ja heti sen perään Paasion tahdosta enemmistöhallituksen pääministeri. Sorsa oli kyennyt myös luomaan toimivat suhteet Kekkoseen, mikä oli ollut puolueen tavoitteena.
Rafael Paasio ilmoitti vappuna 1975, ettei ole enää käytettävissä kesäkuussa Jyväskylässä pidettävässä puoluekokouksessa puolueen puheenjohtajaksi.
Jo pääministerinäkin koetellun Kalevi Sorsan nimi nousi puheenjohtaja-arveluissa itsestään selvästi esiin. Toisena mainittiin KK:n toimitusjohtajaksi valittu SAK:n entinen puheenjohtaja Niilo Hämäläinen. Sorsa valittiin kuitenkin tehtäväänsä yksimielisesti. Puoluesihteeriksi oli esillä useita henkilöitä, mutta Ulf Sundqvistin valinta oli yksimielinen. 30-vuotias Sundqvist oli jo politiikassa kokenut konkari, kansanedustaja, ministeri ja puoluetoimikunnan jäsen vuodesta 1969 asti.
Matti Hannikainen aloittaa kirjansa hajaannuksen kuvauksesta. Siksikin ehkä tähän loppuun voin mainita yhden Jyväskylän puoluekokouksen kohokohdista. Puolueriita tuntui olevan lopullisesti ohi, kun puheenvuoron sai sotien aikana Tannerin ”sotatammaksi” haukuttu, mutta sittemmin TPSL:n riveihin siirtynyt Martta Salmela-Järvinen.
Näin Martta Salmela-Järvinen hän kiitti Paasioita:
” Me kiitämme sinua toveri Paasio kaikesta siitä, mitä olet tehnyt puolueen hyväksi niin 12 vuotena kootessasi tämän puolueen yhteen ja liittäessäsi meidät kaikki jälleen samaan taisteluun. Kukaan meistä ei varmastikaan voi määritellä paremmin kuin sinä, kuinka suurimerkityksellinen se työ on ollut ja kuinka kauaskantoinen tulevaisuuteen.”
”Se ei ollut helppo tehtävä. Minä muistan jo silloin, kun me harhailimme siellä Siinain korvessa, minä muistan jo silloin, että me joskus kaipasimme, että kunhan Rafu ottaisi käteensä sen nuijan, niin silloin hän takoisi meidän päähämme sillä. Minä tahdon sanoa, hyvät toverit, että vasikka on teurastettu ja se on nautittu ja tuhlaajapojat ovat palanneet takaisin kotiin.”