Aaro
Hellakoski
kirjoitti syntymävuotenani 1946 juuri vaikeimpina sodan jälkeisinä hetkinä: Tietä
käyden tien on vanki, vapaa vain on umpihanki. Tämä viisaus oli
vastauksenani, kun vuonna 1996 kiitin merkkipäiväonnitteluista. Silloin olimme
olleet vuoden EU:n jäseninä ja olin vakuuttunut, että valinta oli oikea
itsenäinen Suomen kansan vapaasti tekemä ratkaisu. Ennen liittymistä käydyssä
keskustelussa kuvasin valintavaihtoehtoja: Yes
tai njet linjanvalinnoiksi tai siten, että joko nousemme EU-junaan tai jäämme IVY:n pysäkille.
Kyllä vieläkin pidän valintojamme itsenäisyyden ja vapauden kannalta viisaina
ja oikeina.
Mutta vilkaistaan mitä mieltä viisaammat
ovat olleet Hesarin aiheesta kysyessä.
Kysymys itsenäisyydestä
ja vapaudesta on kiehtova aihe. Koko”Itsenäisyys on ollut näkökentässä
havaittava kangastus. Sitä kohti on voitu koko ajan lähestyä.
Pyrkimys on ollut
saavutus. Saavutus on kangastus”, Jussi Saarinen kirjoittaa
vastauksessaan Suomen historian itsenäisimmästä ajasta.
Helsingin Sanomat kysyi
tiistaina 18. syyskuuta lukijoilta, ”milloin Suomi on ollut historiansa
aikana itsenäisin?”
Jotkut vastasivat Aleksanteri I aikana
toisten mielestä Talvisodassa ja joidenkin mielestä taas ennen sotaa oli
itsenäisyys huipussaan. Joku oli sitä mieltä, että vähiten itsenäisiä oltiin
Kekkosen aikana. Unto Hämäläinen
ennakkoon oli sitä mieltä, että vuonna 1989 silloin meni kovaa eikä oltu
velkaa.
”Omaehtoisten
vaihtoehtojen runsaudella mitattuna Suomi ei ole koskaan ollut itsenäisempi
kuin nykyään.” kirjoittaa Matti
Wiberg Turku.
Läpiluettuani parhaimpana vastauksena
pidin seuraavaa Tuomo Pihlajaniemen
kantaa:
”Jos itsenäisyys nähdään enemmänkin
periaatteellisena päätöksenteon vapautena kuin todellisena toimintavapautena,
silloin Suomen itsenäisyys saattoi hyvinkin olla suurimmillaan 1990-luvun
alussa Neuvostoliiton romahdettua.
Jos itsenäisyys sitä
vastoin nähdään ensisijaisesti todellisena toimintavapautena, silloin Suomi on ollut
kaikkein itsenäisin EU-kaudella, varsinkin niinä jaksoina, jolloin se on
pyrkinyt aktiivisesti vaikuttamaan EU:n vallankäyttöön ja kehitykseen.
Itsenäisyys on aina
suhteellista. Epäilen, voidaanko edes teoreettisesti ajatella täysin muista
valtioista riippumatonta valtiota. Ehkä sellaisen voi löytää jostain maapallon
ulkopuolelta, toisesta universumista.
Päädytään siis
jonkinlaiseen paradoksiin: mitä enemmän valtiolla on suhteita (ja
riippuvuuksia) ympäristöönsä, sitä itsenäisemmin se pystyy toimimaan.
Edellytyksenä luonnollisesti on, että kaikki suhteet ovat kohtuullisesti
tasapainossa – minkään yksittäisen ulkopuolisen tahon vaikutusvalta ei kasva
ylivoimaisen suureksi.”
Kuten huomaamme oikean vastauksen etsiminen on vaikeaa tai turhaa. Ajankohta on niin ratkaiseva muuttuja. niin
myös vastaajien kokemustaso ja historian tuntemus sekä poliittiset mieltymykset
ovat rajoittavia tai ohjaavia tekijöitä. Ja niin se on edelleen, että se on
helposti sitä, miltä se näyttää. Tällaisessa pohdinnassa on kuitenkin se järki,
että se panee ajattelemaan.
Kuntarakenne: Itsenäisyys / Itsepäisyys
Erityisesti nyt, kun kunnallisella tasolla mietimme rakenteita, ei ole pahasta, jos vähän asetelmia
analysoimme ja kehittelemme tavoitteitamme:
Ratkaisevaa on, mitä päätökset merkitsevät kuntalisille. Siitä kaikki ovat samaa mieltä. Tätä taustaa
vastan ovat arviot tehtävä.
Paras-hankkeen liikkeelle lähtiessä sanoin turkulaisille tovereille, että jos
palvelut laadultaan paranevat, jos ne ovat lähempänä ja maksavat kuntalaisille
vähemmän, uskon naantalilaisten kannattavan kuntaliitoksia. Mutta ei riitä,
että näin sanotaan, vaan se on myös luetettavasti todistettava. Kaikenlainen
sanamaalailu suuruuden eduista ja uusista mahdollisuuksista on tyhjää puhetta.
Ainut, myös meidän tapahtuneen Saaristo-Naantalin seurauksena havaittu hyötyjä
on valtio. Valtion intressi on otettava huomioon. Se on selvää. Mutta valtio ei
voi omaa tavoitettaan ajaa sammutetuin lyhdyin eli kertomatta, miten ja miksi
jokin kuntarakenne on valtion kannalta parempi.
Ja taaskin tulemme siihen valinnan vapauden periaatteeseen, että toivotun
tuloksen pääsemiseksi on viisaampaa antaa valinta paikallisten tehtäväksi. Kun
valtio julkaisee, mitä se tahtoo, on kunnallisten päättäjien annettava päättä,
miten tavoitteeseen päästään. Siis itsenäisyyden ja vapauden tunteella on silläkin oma roolinsa.
Periaatteellinen kanta nousee tällaisissa tapauksissa aivan liian usein
ratkaisijan rooliin yksinkertaistaen juupas
–eipäs asetelmaan. Siksi on hyväksi miettiä asioita käytännölliseltä
kannalta. Pari vuotta sitten puhuessani Naantalin vuosijuhlassa sivusin aihetta
ja päädyin seuraavaan näkemykseen:
Tästä eteenpäin Naantalin on
huolehdittava siitä, että itsenäinen
Naantali tuottaa suurempaa lisäarvoa seudulle kuin Turun kaupungin osana.
Tässä joudutaan lähelle Kekkosen ulkopolitiikan ideaa ”olla niin syvällä
yhteistyössä” aina kun se edullista meille, mutta myös silloin kun siitä ei ole
meille haittaa, mutta siitä on muille hyötyä.
mr
