Amerikkalaiset ovat samaa mieltä
siitä, että kasvu on ollut liian alhaista ja työttömyys liian suurta Suuri osa
äänestäjistä syyttää presidenttiä. Onkin ihme, että Barack Obama voi sittenkin
voittaa.
Vuoden 2009 helmikuussa kysyin Onko Barack Obaman presidenttikausi jo
epäonnistunut. Argumenttini oli, että tehdä liian vähän on suurempi riski kuin
tehdä liian paljon. Presidentti teki, mutta ei riittävästi.
Niin on käynyt, mutta nyt katsotaan tulevaisuuteen:
Neljä taloushaastetta ovat tulevalla
kaudelle erityisen tärkeitä:
Kysyntä, tarjonta, epätasa-arvo ja rahoituksen
riittävyys.
Amerikka on velkaantunut ulkomaille
pitkään. Kriisin jälkeen se on vähän laskenut. Kun ulkomaat, ja kriisin jälkeen
myös kotitaloudet ja yritykset ovat nousseet ylijäämäisiksi, on julkinen
sektori velkaantunut. Tämä näkyy grafiikan käyrästöistä.
Voiko tilanne muuttua aiheuttamatta
taantumaa? Ei helposti. Arvioidaan, että
ulkomainen ylijäämä on pysyvästi + 3 % BKT:sta ja julkinen sektori putoaa – 3
prosenttiin ja yksityisen sektorin pitäisi
olla tasapainossa. 2012 toisella puoliskolle se oli kuitenkin 5 % plussalla. Tullakseen
tasapainoon pitäisi kysynnän kasvaa joko kotitalouksien tai yritysten
investointien puolella. Edellinen vaatisi reipasta lainoitusta. Jälkimmäinen vaatisi korkeampaa kasvua kuin
1990 luvun pörssikuplan aikoina.
Ensimmäinen ei ole toivottavaa ja jälkimmäinen
ei todennäköistä.
Toinen haaste on tarjonta. Kasvun tekijä on ollut
tuottavuuden nousu. Suurten rikkaiden talouksien joukossa USA on ollut paras
tuottavuudessa, koska se se on ollut paras teknologian kehittäjä ja soveltaja.
Tuottavuuden kasvu näyttää hiipumisen
merkkejä, koska se on hylännyt muiden korkean tulotasomaiden standardit. Toinen
tekijä on innovaatioiden ja tieteellisen tutkimuksen läheinen suhde. Se taas
riippuu valtion tutkimustuen suuruudesta. Hallitus on näytellyt keskeistä
roolia innovaatiossa: Internet on juuri esimerkki tästä.
Kolmas tekijä on epätasa-arvo. Tällä
alueella muutos on perustavaa laatua. Todennäköisesti 90 prosenttia kriisin jälkeisestä
tulokasvusta on mennyt tulojakautuman korkeimmalla 1 prosentille. Kongressin
budjettivirasto on arvioinut, että reaalitulojen kasvu tulonsiirtojen ja
valtion verojen jälkeen on kasvanut vuosien 1979-2007 välisenä aikana
62 prosenttia. Samaan aikaan mediaanitulo kasvoi 35 prosenttia. Tämä
eroavaisuus ilmenne kahdella tavalla: Ensinnäkin BKT kasvua ei ole hyödyttänyt
koko väestöä. Toimenpiteet suosivat ylimpiä tuloluokkia. Parhaiten ansaitseva
20 prosenttia ansaitsi kaikista tuloista 60 prosenttia ja yhden prosentin kärki tienasi
enemmän kuin 40 prosenttia alimmasta päästä.
Ja koulutuksen riippuvuus tuloista kasvoi, joka aiheuttaa kumulatiivisen
epäedullisen kehityksen. Mitä suuremmaksi inhimillisen pääoman merkitys kasvaa
sen suuremmaksi tämä heikkous muodostuu..
Nobel palkittu Peter Diamond on todennut, että USA on työttömyyskriisissä ja
julkisen talouden ongelmissa. Wolf on samaa mieltä.
Julkisen alijäämän leikkaaminen ei ole kahdesta syystä kiireellisin tehtävä,
vaikka monet niin väittävät. Ensimmäinen perustelu on, että sitä ei voi tehdä vahingoittamatta
kysyntää ja toiseksi se olisi suhteellisesti aina yhtä suuri kuin aikaisemmin, sillä
aktiviteetti vähenee samanaikaisesti. (jaettava eli alijäämä ja jakaja eli BKT
pienenevät kumpikin) Tämä tarkoittaa joutumista rahoitus loukkuun. Toinen syy
on, ettei ole näkyvissä riskiä korkojen
noususta, ennen kuin talous elpyy reippaasti. Se taas eliminoi alijäämää kun julkiset
tulot kasvavat ja menot pienenevät. Suuri rahoituksen kestävyys ongelma on terveydenhuollossa , missä on haasteellinen tilanne kustannusinflaation
kannalta.
Kumpi kandidaateista on tunnistanut
ongelmat järkevällä tavalla?
Obaman visio on riittämätön. Romney on Georg
W. Bushin uusintapainos.. Obaman ei tarjoa reformien kirjoa, jolla kaikki veneet nousisivat kuten edellisen
vuosisadan keskivaiheilla tapahtui. Se on liian kova tavoite.
Romneyn veropolitiikka marginaaliveron
pudotuksineen leikkaa korkeiden tulojen verotusta, mutta lisää keski- ja pienituloisten
verotaakkaa. Tällainen epätasa-arvo ei toimi, päinvastoin se tekee olemassa
olevan probleeman vielä huonommaksi
Romneyn antama sitoumus laajoista puolustusbudjetin noususta tulisi
lisäämään rakenteellista alijäämää. Republikaanit ovat osoittautuneet paljon
vähemmän ärhäköiksi leikkaajiksi
käytännössä kuin teoriassa. Verojen alennukset ovat heidän todellinen uskontonsa. Hyvä puoli siinä olisi, että niitä alijäämiä USA tarvitsee joksikin aikaa. Huono puoli on, että sellainen
politiikka todennäköisesti synnyttää vain hetkellisen eikä pysyvämpää kasvua.
Republikaanit uskovat: Vähemmän säätelyä ja alemmat verot. Marginaaliveron
alennus 35 prosentista 28 ei tule aiheuttamaan
huomionarvoista vaikutusta kokonaiskäyttäytymisessä. Tietenkin verotuksessa
se tuntuu, mutta näkemys, että tämä ohjaisi heidän omaa talouskäyttäytymistä,
on selvästi väärä.
Muut kuin talousasiat eli aiheet kuten sosiaali- ja
ulkopolitiikkaa jakavat lähtökohtaisesti ehdokkaiden mielipiteitä. Mutta talouden
valinnat ovat lopultakin merkittäviä.
-
Amerikan on valittava vaatimattomien tavoitteiden
miehen tai päättäväisen menneen ennen kriisiä vallinneen ajan talous ja rahapolitiikan
kannattajan välillä.
Mitt Romney on Bourbonien kaltainen: Hän ei ole oppinut eikä
ole unohtanut mitään.
Minkälaiset mahtaisivat olla olosuhteet sellaisella taustalla
toimittaessa. Ehkä maailma siitäkin
selviää.
