Kansallinen veteraanipäivän puhe ja jälkikirjoitus

Mikko Rönnholm
Veteraanipäivä 27.4.2013 Naantali

• Kansallinen
  veteraanipäivä on Suomessa sotaveteraanien
  kunniaksi 27. huhtikuuta vietettävä juhlapäivä ja yleinen liputuspäivä.
  Sitä vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1987^[1] osana Suomen itsenäisyyden
  70-vuotisjuhlavuotta. Ehdotuksen kansallisesta veteraanipäivästä teki pääministeri
  Kalevi Sorsa^[1] ja asia vahvistettiin valtioneuvostossa puolustusministeri
  Veikko Pihlajamäen esityksestä. Tehtävä siirtyi Keski-Suomen
  lääninhallituksen sosiaali- ja terveysosastolle, jossa ensimmäisen kansallisen
  veteraanipäivän järjestelyt hoiti Pekka Kaura-aho käyttäen tapahtumaan 32 000
  markkaa.
  Lapin sota ja samalla Suomen osuus toisessa maailmansodassa
  päättyi 27. huhtikuuta 1945,^[1] joka on jäänyt Suomen puolustusvoimien
  viimeisimmäksi sotapäiväksi. Silloin loputkin Saksan 20.
  vuoristoarmeijan sotilaista vetäytyivät kello 13.30 mennessä Kilpisjärveltä
  Norjan puolelle rajaa.
  Kansallista veteraanipäivää ei vietetä voitonjuhlana, vaan sillä on kaatuneiden
  muistopäivääkin rauhanomaisempi luonne. Lainaus Wikipedia

Miksi vasta 1987 ?

 Olen ollut
sellaisessa etuoikeutetussa asemassa, että tutustuin Aseveliliikkeen
veteraaniin Veikko Helteeseen edustajatoverina.
Hän oli luomassa aseveliliittoa, joka lakkautettiin sodan jälkeen
rauhansopimuksen perusteella. Veikko Helle kertoi, että aseveliliiton
perimmäisenä tarkoituksena oli veteraanien sosiaalisesta asemasta huolehtiminen,
mutta Neuvostoliiton silmissä sitä pidettiin Suomen Neuvostovastaisen
sotapropagandan tekijänä.

 On aivan
luonnollista, että tuossa liitossa oli mukana myös hurmioituneita edustajia,
joiden esiintyminen ei sopinut sodan jälkeiseen ilmapiiriin. On muistettava,
että edelleen tuolloin oli kyse Suomen olemassaolosta. Keinot vaan olivat
toiset ja ennen muuta presidentti Paasikiven
ja Kekkosen tosiasioiden tunnustamisen ulkopolitiikka oli valassa ja se oli
perusteltua eli kansakunnan kannalta viisasta.
Veteraanijärjestöt ottivat sittemmin hoitaakseen nämä veteraanien edunvalvonnan
tehtävät ja kuten kerroin, niin vihdoin sitten vuonna 1987 tästä
veteraanipäivästä tuli osa virallista kansallista perinnettämme. Toivon ja
uskon, että veteraanit ymmärtävät, että missään vaiheessa ei ole ollut kysymys
teidän toimintanne väheksymisestä.

  Kodin,
uskonnon ja isänmaan puolesta, on ollut eniten käytetty yhteinen lähtökohta
sotaan osallistumiselle. On niitä, jotka vierastavat näitä vähän juhlallisia ja
ehkä leimautuneitakin sanoja. Mistä tämä vierastaminen johtuu? 
Erittelen vähän kokonaisuutta ja yritän jalkaa käsitteitä osiin,
arkipäiväistää:
Koti on yksityisasia, uskontokin on henkilökohtainen, sen sijaan isänmaa on
yhteinen asia.  Jälkeenpäin arvioiden veteraanisukupolvi
onnistui tehtävässään. Meillä ovat kodit, meillä on uskonnon vapaus ja meillä
itsenäinen kansakunta, jonka asioista päätämme itse tietenkin maailman
reunaehtojen puitteissa.

 
Kodin, uskonnon ja isänmaan voi kääntää tämän päivän kielelle, eli sanotaan:
Suomalaiset taistelivat Neuvostoliittoa ja Saksaa vastaa tärkeiden ihmisyyden
arvojen puolesta: Vastustettiin ihmisoikeuksien loukkauksia., puolustettiin
henkilökohtaisen vapautta ja pidettiin kiinni kansojen itsemääräämisoikeudesta.
Suomalaiset miehet ja naiset taistelivat siis oman henkensä ja terveytensä
alttiiksi pannen kotona olleiden perheiden ja jälkeläistensä ja tulevien
sukupolvien puolesta, siis meidän puolestamme. Perimmiltään samasta yhteisestä
asiasta on kysymys.

 Kallisarvoisen lahjan annoitte meille,
sillä jalostitte tämän kärsineen maan jälleenrakennuksen aikana ennen
näkemättömän hienoksi maaksi, jossa voi elää ihmisarvoista arkielämää, tuntea
turvallisuutta, saada elantonsa, kolutuksensa ja päästä toteuttamaan itseään ja
vieläpä voi tasavertaisena olla muiden maiden kansalaisten kanssa tekemisissä
niin työn kuin vapaa-ajankin aikana. 

 Eihän meillä ole tapana liikoja puhua ja siksi täkäläisittäin sanon: Ei huono
lopputulos.
Naantali pyrkii kuuntelemaan veteraanien kohtuullisia toiveita ja toteuttaa
niitä mahdollisuuksiensa mukaisesti myös
aineellisesti. Mutta uskokaa, että me naantalilaiset tunnemme suurta
kiitollisuutta teitä kohtaan ja mielissämme toivomme teille kaikkea hyvää.

Jälkikirjoitus:

Veteraanipäivän avauksen laustavan aiheen sain
sunnuntaina 20.4.2013 Helsingin Sanomissa olleesta artikkelista, jossa
käsiteltiin Suomen sotapropagandaa ja erityisesti papiston roolia siinä.
Artikkelissa verrattiin jatkosotaan lähdettäessä käytettyä termistöä ja se
synnytti oudon olon. Lainaan tässä artikkelin kohtia ja pohdin asiaa:

• Suomalaiset papit
  puhuivat jatkosodasta pyhänä sotana, kertoo palkittu väitöskirja. Kristuksen
  sotilaat olivat ”ristiretkellä”, mutta ajautuivat ”moraaliseen
  rappioon” ja ”polttavaan erämaahan”. Suomalaispappien vanhat
  puheet tuovat mieleen tämän päivän jihadistit, kirjoittaa viime sunnuntainen Helsingin Sanomat.

Äärikansallismielisillä
voimilla oli tuolloin vahva asema ja se näkyi ammattisotilas sotamarsalkka
Mannerheimin päiväkäskyssä:

• ”Kut­sun Tei­tä kans­sa­ni
  py­hään so­taan kan­sa­kun­tam­me vi­hol­lis­ta vas­taan. San­ka­ri­vai­na­jat
  nou­se­vat ke­säis­ten kum­pu­jen al­ta jäl­leen rin­nal­lem­me tä­nään, jol­loin
  läh­dem­me Suo­mel­le tur­va­tun tu­le­vai­suu­den luo­dak­sem­me Sak­san mah­ta­vien
  so­ta­voi­mien rin­nal­la ja ase­to­ve­rei­na va­kain mie­lin ris­ti­ret­kel­le
  vi­hol­li­siam­me vas­taan.” Kuului marsalkka Mannerheimin päiväkäsky
  jatkosotaan lähdettäessä.

Muistimme on armelias ja niinpä laskeudun noista lennokkaista tunnelmista
lähemmäksi todellisuutta ja kerron, että teimme poikani Anttonin kanssa sodan
ajan tapahtumista haastatteluja aseveliliikkeen aktiivien ja Naantalilaisten
veteraanien keskuudessa, olivat sävyt toisenlaiset: Rivimiehinä sodassa olleet
Luonnonmaan Viialan kylän veteraanit kertoivat:

• Jatkosotaan ei lähdetty pakon edessä, vaan velvollisuudesta ja vääryyttä
  korjaamaan. Toisen luokan kansalisiksi itsensä tunteneet Naantalin pojat eivät
  muista ajatelleensa sodasta kieltäytymistä, vaikka heillä ei ollutkaan mitään
  suuria isänmaallisia tavoitteita. He lähtivät enempää suurpolitiikka
  ajattelematta muiden mukana tuolle paljon puhutulle paskareissulle.

Olen puheissani tavoitellut vaihtelevalla menestyksellä sellaista linjaa, etten tilaisuuksissa
puhuisi aiheen vierestä, ja että en toista turhanpäiväisiä kliseitä. Perustellulta tältä kannalta katsottuna olisi ollut
avata tuota historiamme kohtaa myös tältä – ei niin kunniakkaalta kannalta. En
sitä kuitenkaan tehnyt rajoitetusta ajasta ja hienotunteisuudesta johtuen.
Suussani sanat olisivat voineet tuntua ainakin joiden mielestä politikoinnilta
jopa veteraanien syyllistämiseltä. Sellaista vaikutelmaa, koska se ei ole asenteeni,
en halunnut synnyttää ja siksi tämä osia jää tänne vain kirjoituksena.

Lisää tähän aiheeseen vielä henkilökohtaisen näkökulman. Muistan
radikaaliajoilta 1960-1970 luvulta, että sotaveteraanien lapset tekivät ”isänmurhaa”
vähättelemällä tai jopa syyllistämällä veteraanivanhempiaan. Se oli enemmän
sukupolvien välistä kuin asiaan liittyvää. Muistan usein esittäneeni hyville
ystävilleni, että he ovat kohtuuttomia ja aivan erityisen väärässä ovat
syyllistäessään vanhempiaan, jotka olivat tehneet velvollisuutensa
vaikeimmissa mahdollisissa olosuhteissa.

Se vaihe meni tietenkin iän ja viisauden kasvaessa ohi ja niin nykyisin radikaali
sukupolvet ymmärtävät niin henkilökohtaiselta kuin yleiseltä kannalta omien
vanhempiensa kuin muidenkin veteraanien
arvon.

Asioita on  yritettävä tarkastella eri aikoina vallinneiden
olosuhteiden valossa. Erityisesti meidän tulee tunnistaa, että muistimme ja
jopa mielipiteemme ovat myös ajan funktioita, ne muuttuvat niin syystä kuin
syyttäkin. Se on inhimillistä.