Matti Koivurinnasta tehty Mesenaatti- kirja on paikallista historiaa.
Juha Haapakosken kirjoittamassa elämän
kerrassa painopiste on tietenkin Turussa. mutta isä Armaksen Rymättylän juuretkin näkyvät ja Naantalillakin on siinä osansa.
Mukavia ajankuvia lukiessani mielessäni muistelen,
että Koivurinnan pojat, minun silmissäni pitkät miehet, tulevat hakemaan komealla
autollaan tätiäni Helmiä rautakampaamaan Lempi Koivurintaa Luonnonmaan huvilalle. Jonkinlainen tapaus
Torikadulla, jonka kaveritkin huomasivat.
Toinen yhteys lähti uimapaikastamme Lappalaisten rannasta. Katselimme Luonnonmaan rannan komeinta
huvilaa ja sieltä lähtevää
pikaliipparia. Siellä oli kaikkea taisivatpa jopa Juhannuksena lähettää raketteja
Kultarannan kanssa kilpaa. Arvuuteltaessa rikkaimpien ihmisten listaa
poikasakissa Koivurinnat olivat mielissämme
kärkipaikoilla.
Ja tähän päivään ja Merimaskun Förbomin puutarhaan kirja
loppuu: Siellä 83-vuotiaan miehen sitkeydellä
hoidetaan marjapensaita monet polvisuojat
vuodessa kuluttaen. Se on kontrasti Matti Koivurinnan julkiseen kuvaan.
Kriittinen journalisti ihailee
Kirjoittaja sanoo kirjoittaneensa kirjan kriittisenä
journalistina. Paljon siinä onkin tutkittua uutta aikaisemmin julkaisematonta
tietoa, joka kokonaiskuvaa muuttaa . Sävy on imelän myötäsukaisen, että Juhan olisi
pitänyt välillä syödä sitruunaa. Mutta sen ei pidä antaa häiritä, vaan on hyvää
muistaa, että se on Juha Haapakosken vakaa näkemys. Ihailu ja syvä kunnioitus on
ymmärrettävää ja sallittua.
Jo on siellä paikoin pikku piikkejäkin: Hannu Ansaksen murjaisu kysymykseen miksi Koivurinta ei saa parempia
paikkoja , vastaus on , että kai se” sinusta johtuu”.
Juha Haapakoski, jonka tunnemme Rannikkoseudun ärhäkkänä
päätoimittajana, jolla oli taipumusta kovaankin kritiikkiin ja joka itse
harrasti lehtimiehenä ja lehden omistajana journalismia, jota perustellustikin voi
arvostella. Juha Haapakoski on ehkä
hieman mustavalkoinen omaan asiaansa varmaankin asiaansa vahvasti luottava kunnianhimoinen
liikemies-toimittaja. Lähtökohdan
muistaminen tekee ymmärrettävämmäksi myös Matti Koivurinnan tarinan tyylin ja muodon:
Juha nostaa Matti Koivurinnan jalustalle. Jotenkin tuntuu kirja lukeissa, että
hän on melkeinpä samaistunut kohteeseensa. Tarkoitan, että hän tuntee myös
kauppaneuvoksen puolesta voimakkaasti. Aivan erityisesti hänen on ollut
mahdotonta ymmärtää Koivurinnasta tehtyjä epätarkkoja ja puolueellisia juttuja.
Ja sen hän tuo myös vahaavasti ja pelotta esille.
Kirjassa selviää Matti Koivurinnan tarve tulla hyväksytyksi
: Kunniatohtori, komentajamerkit, arvonimet
ja esimerkiksi Temppeliherrat ovat tärkeä osa liikemiehen toista puolta. Huomasin
myös, että Matti Koivurinta ei ole vapaamuurari. Sillä on voinut olla
merkitystä, kun jälkeenpäin arvioidaan sysiä ja seppiä.
Ihan itse arvelen, että Matti Koivurinnan liiketoimintojen volyymin kasvun
taustalla oli halu nousta neuvoshierarkian huipulle. Se sitten kostautui valuutankurssiriskien
toteutuessa. Niin, että tarkka ja kirjassakin melkeinpä saidaksi kuvattu huippu
liikemies ainakin osittain kompastui turhamaisuuteen. Rahamaailmassakin on jotain
inhimillistä.
Uroteko
- Erinomainen asia, että olet jaksanut tämän vaikean asian
kirjoittaa auki. Omiin sanomisiini nähden ei ole huomautettavaa ja siltä osin kuin
asian tunne ja muistan, niin kokonaisuus on myös harvinaisen hyvin selostettu.
Jonkin sorttinen uroteko sinulta ja samalla kunnianositus paljon ylimääräistä
lokaa osakseen saaneelle Matille.
Yllä oleva oli kommenttiini Juha Haapakoskelle, kun hän
pyysi tarkastamaan kirjan minua koskevat
kohdat. Koko kirjan luettuani olen edelleenkin samaa mieltä, että Juha
Haapakoski on tehnyt valtavan urakan kahlatessaan läpi nimiä, kauppoja ja
lukuja. Laajan kokonaisuuden hahmottaminen on silti asioista jollakin
tavallakin perille olevalle vaikeaa. Se ei johdu Juhasta, vaan asioista. Hänen
tärkein havaintonsa on, että ei ollut sellaista
konspiratiivista käsikirjotusta yhteiskunnan huijaamisesta.
Tiivistän tuon 1990-luvun alun kurjan talous- ja yhteiskuntakriisin aikaisen
toiminnan ytimen niin, että jokainen osapuoli yritti pelastaa, mitä
pelastettavissa oli ja tietenkin kukin yritti tehdä sen omalta kannaltaan
parhaalla tavalla.
Rettigin palatsi-kaupan aikoihin ei maailman musta reuna vielä ollut käsillä. Matti Koivurinta oli
upporikas ja erittäin kunnianhimoinen ja halusi näyttää muille turkulaisille rikkaille
kuka kukin on.
TYP:lle Rettigin palatsi oli rasite niin
taloudellisesti kuin henkisestikin. Se oli turhake, jolle ei löytynyt järkevää
käyttöä. Turkka Palin ei voinut sitä sietää, se kun oli Karhemon Ilkan idea,
ja kun se tuottanut mitään. Mutta se oli monelle hallituksen luottamushenkilölle
”hieno homma”. Se lisäsi asemastaan epävarman toimitusjohtajan ärtymystä kohdetta kohtaan.
Asia on kirjassa hyvin selostettu.
Mutta kertaan vielä, että TYP osti palatsi kaupan yhteydessä Hakalta kiinteistön, jossa oli Sampo
vuokralaisena kymmenen vuodenvuokrasopimuksella ja kohtalaisella tuotolla. Niillä
rahoilla Haka osti tai lupasi ostaa Koivurinnalta rakennusoikeuksisia ja taas puolestaan
niillä tuotoilla Koivurinta osti Rettigin palatsin. Mitä kaikkea muuta on tehty
tai yritetty tehdä on toinen luku, jota en muista eikä tämän kannalta olekaan
merkittävää.
Miksi sitten on niin paljon muuta kerrottu? Yksi syy oli, että Koivurinta ei – hyvä liikemies kun oli – kertonut tai häneltä
ei sitä suoraan kysytty melko huomattavaa kauppasummaa. Syntyi käsitys, että
palatsi oli lahjoitettu. Se oli
tietenkin suur kateuden aihe. Pankin puolella olleiden suut oli sulkenut
pankkisalaisuus. Oikean tiedon puute aikaansai urbaanin legendan.
Loppu
hyvin
Ainakin itse koin ja koen todella merkittävimmäksi sen,
että Taidepalatsi myytiin – väkäsien
kautta tosin – Matti Koivurinta säätiölle. Ja se mitä säätiö on Palatsilla tehnyt, on
suuri palvelus kulttuurille ja taiteella.
Ja loppujen lopuksi: Jos legenda on lisännyt kohteen kuuluisuutta, niin ehkä
siitäkin on sittenkin ollut jotain hyötyä kaikessa kenkkumaisuudessaan.
