”Joku voisi väittää, että vallitsevassa turvallisuuspoliittisessa
tilanteessa teatterintekijät kerjäävät verta Suomi-neidon nenästä koettelemalla
Putin-mielisten liipasinherkkyyttä ja venäläisen panssarinyrkin
osumatarkkuutta.” Ylen kriitikko
Naurua lihakset kipeänä kertoo yksi kriitikko, ja toinen on taas ollut itkun partaalla.
Kansallisteatterin Slava näytelmä on menoltaan hulvattoman
hauska, mutta sanomaltaan ahdistavan surullista lopun toivon pilkahdusta lukuun
ottamatta.
Ehdottomasti näkemisen ja kuulemisen arvoinen huippusuoritus.
Slava- suurtuotanto näytelmän lippujen saanti on tiukassa ja niinpä jo
hyvissä ajoin olimme päätyneet eiliseen näytökseen. Kohtalon sattumaa oli, että
kunnioitettu esimieheni ja hyvä ystävämme
Kalevi Numminen siunattiin Otaniemen
teekkari-kappelissa keskipäivällä. Lämminhenkisen
tilaisuuden päätteeksi kiltti mies lähti viimeiselle matkalleen Retuperän
soittokunnan Narvan marssin sävelin.
Yhden aikamme suurmiehen muistotilaisuus meren rannan maisemassa jäi mieleen
niin monesta syystä. Puheet ja tunnelma vahvisti lämmintä muistoamme.
Suomalainen
kunnia sai tilaisuudessa elämäntyöstä oivan esimerkin.
Perimmäisiä kysymyksiä käytännöllisempi anti ovat tapaamiset hautajaisissa.
Työtovereiden ja harvemmin tavattujen ystävien kanssa yhdessäolo on antavaa.
Erityisesti nyt, kun Venäjä on polttopisteessä, oli mielenkiintoista kuulla
sekä neuvostokaupan, että ydinvoiman kanssa työskennelleitten viisaampien kokemuksia
ja kommentteja. Erikoisella tavalla nuo keskustelut olivat taustalla Slava teatteriesityksessä
ja sen jälkeen mielessä vieläkin enemmän.
Muistotilaisuudessa vaihdoimme muutaman sanan presidentti Mauno ja
vaimonsa Tellervo Koiviston kanssa.
Soutamisesta ja säästä puhuttiin.
Kunnia ei tule tyhjästä eikä sitä tarvitse
ääntä pitää; se tuntuu, kun se on läsnä.
Näytelmän jälkeen muistui mieleeni, että miten erinomaisesti Suomi
hoiti Venäjän hajoamisen ajan vaaran hetket 1980-1990 lukujen vaihteessa. Silloin oli vanha perustuslaki voimassa ja
asioista ylivoimaisen hyvin perillä ollut viisas valtiomies Mauno Koivisto ruorissa. Olo
oli tietoisen turvallinen.
Olen kertonut käyneeni Koiviston luona kertomassa Kiinan matkan a’ha elämyksestäni vuonna 1985. Tuolloin
sain huomata olevani vastaanottavana tahona; niin juurta jaksaen presidentti
tunsi asioita niin talouden kuin politiikankin osalta. Luonnollisesti Neuvostoliitto
oli tuossakin kuvassa vahvasti mukana.
Slavan tuon Venäjän kunniaa irvailevan näytelmän sisältöä sulatellessa
pakosto tulee pohtineeksi kysymystä miten maamme asiat ovat nyt?
Vaalitaistelun tuoksinassa
tietenkin asiat värittyvät, mutta kyllä huolena on, että onko meillä
viisautta vai onko meidät vallannut sellainen kolkkapoika-henki, josta puutuu
syvällisyys ja pohdinta, ja joka korvataan innolla ja pinnallisuudella.
Vastauksena tähänon hentoista vahvempi usko: Tasavallan presidentti Sauli Niinistö käyttää aikaansa
analyysiin ja ajattelemiseen. Niillä avuilla korjataan aikaisemman asian
harrastuksen puutteet paremmin kuin muodollisilla opinnoilla. Onneksemme viitteitä tällaisesta asian laidasta on. Se on tämän uskon ydin.
”Hulluja nuo venäläiset”, kirjassa vuodelta 2008 Anna-Lena Laure kysyy.
Ehkä arvoituksellinen venäläinen sielu zagadotsnaja russkaja dusaon on todella olemassa. Kuinka he olisivat muuten selvinneet mongolien herruudesta, tsaarin yksinvallasta, neuvostoterrorista ja jälkikommunistisista laittomuuksista ja kaaoksesta?
Niinpä kysymmekin nyt, ovatko selvinneet vai ovatko jo tas kerran ajautuneet seuraavaan koettelmusten vaiheeseen, johon heitä näyttää johdattavan tuo arvoituksellinen sielu.
Slava näytelmä päättyy toiveita herättävästi kristilliseen rakkauden ylistysveisuuseen. Se tyynnytti
mieltä. Ja se päätti päivän siihen mikä hallitsi Kalevi Nummisen
jäähyväistilaisuutta elämän sisällöstä lähtien velvollisuudesta ja päätyen rakkauteen.
