Vietämme elämäämme, sehän on
meidän, yrittäen saada samaan hetkeen auringonsäteen ja vapaan
penkin ”, kirjoitti Samuel Beckett vuonna In Texts for Nothing ( Tekstejä ei mitään
varten)Vapaa
penkki; Siinä on ajatuksena jotain
erittäin houkutteleva. Se ehdottaa löysäämän,
vaikka vain pois muutamaksi minuutiksi.
Ja paradoksaalisesti se on sellainen kaupunkien huonekalu, joka voivat ilmentää ajatusta
tervetulleesta yksinäisyydestä kuin myös voi toivottaa kumppanin tervetulleeksi. Englannissa ihmiset yleensä hiljaisesti pettyvät, jos
joku istuutuu penkillä viereen; se pilaa heidän yksinäiseen hetken. Välimeren
maissa, penkit ovat sosiaalisia
tiloja, paikkoja, joissa vanhempi väki istuu ja seurustelee ja seuraa kaupunkielämän kulkua.Penkki on kaikkein arkisin huonekalu. Ennen
oli tuoleja tai jopa pöytiä oli penkit. Penkki
nimi on syvällä kielessämme – tuomari istuu penkillä, laatua vertaillaan bechmarkkaamalla.
”Pankki” sana juontuu penkistä. Parlamentissa on sen etu ja
takapenkkiläiset. Jalkapallossa voi joutua vaihtopenkille. Mutta penkki josta puhumme on tässä aivan
erityinen erityinen tapaus,
se on julkinen penkki.
Yllä oleva teksti on Edwin Heathcoten kirjoituksen otsikolla Public benches: the seat of civilisation (Julkiset penkit: sivilisaation istuin) alkuosa.
Kirjoituksessa kuvataan
julkisen penkin historiaa, joka ei ole kovin pitkä. Siitä kunnallisen kaupungin
symboli (a symbol of the civic city) 1800-luvulla. Artikkelissa kuvia erilaista penkeistä ja penkin käytöstä ja
arkkitehtuuriaiheeseen liittyvä artikkeli päättyy:
Julkinen penkki on julkisella paikalla oleva yksityinen alue, pieni pala metropolin melskeessä, Se on paikka, jossa on hyväksyttävää olla
kuluttamatta mitään, sillä voi vain olla.Todella vapaa penkki.
Tämä artikkelin myötä muistelen Naantalin julkisia penkkejä. Ne
ilmestyivät ilmeisesti edellisen kylpyläjakson aikoihin ja muistan äitini (s. 1908)
vielä lapsuusmuistoina kertoneen, että kylpylän vahva mies Atte Franck
hätisteli: ”Pois kakarat kesävieraitten penkeilt”.
Naantali on ollut
kesäkaupunki ja penkit ovat olleet tärkeä osa viihtymistä. Puiston penkit ovat
rimoista tai laudoista tehtyjä siirrettäviä ja talveksi pois vietäviä. Sen
sijaan kiinteitä penkkejä on ollut kävelyteiden esimerkiksi
Rakkaudenpolun varressa. Lankku pultilla
kiinni kiven lohkareessa oli vanha malli.
Huokausten sillalla entisellä
presidentin laiturilla ja laivalaiturilla( Killan laituri) ovat olleet
kiinteät laituripenkit.
1970-lvun lopulla venenäyttelyjen aitauksen rumuuden ja
käytännöllisyyden ja turvallisuuden vuoksi pystytettiin vanahan kalalaiturin ja
Mannerheiminkadun pään penkit. (Jätän mainitsematta aloitteen tekijän.)
Naantalilaisten suosittuja istumispaikkojen – tarkoitan vanhempaa väkeä- olivat pitkään Tavastin Killan seinustan penkit.
Sitten kun kaupunki vuokrasi katualueen
vuonna 1970 Pentti Mäkiselle ravintolan terassiksi, niin silloinen rantaparlamentti,
johon isänikin osallistui eläkeläismiehenä, siirtyi Rantsun seinustalle. Nyt
sekin on ravintolan tilana.
Luulenpa, että noilla paikoilla istuskellessaan hän kavereineen tuli vakuuttuneeksi
rannan ajokiellon tarpeellisuudesta. Armas Rönnholmin ehdotuksesta moottoriajoneuvoilla
ajo kielletty liikennemerkki poliisin vastustuksesta
huolimatta saatiin 1970 luvun alussa
hänen viimeisellä valtuusokaudellaan voimaan.
Nyt istuminen on keskittynyt Rantaravintolan ja erityisesti Kaivohuoneen
edestä kulkevien kävelyteiden varteen. Kantanaantalilaiset suosivat Kaivohuoneen
edustaa ilman suunnan ja vilkkaan kävelyliikenteen -siis elämän vuoksi.
Naantalin julkisilla penkeillä näyttää olevan siis englantilaistyylistä
yksinäisyyttä tavoittelevia kuin Välimeren maiden juttuporukoihin hakeutuvia
istuskelijoita.
Huonompitapaisena suuntaa kulkuni tavallisesti kulutuksen piiriin, mutta ohi
kulkiessani olen saanut huomata, että yleiset asiat ja erityisesti Naantalin
historia ja menneet tapahtumat ovat keskusteluissa aiheena. Näin perimätieto
kulkee sukupolvilta toiselle. Se on tasapuolisesti kaikkein käytössä olevaa naantalilaista
kulttuuria.
