Samanlaiset housutkin
Ensimmäinen oma muistikuvani tasavallan presidenttii J.K.Paasikivestä
liittyy tosikertomukseen, jonka kuuliin moneen kertaan kotona:
Isosiskoni Leena
oli päässyt tätimme miehen valokuvaaja Yrjö Paldanin mukana Kultarantaan. Alli
Paasikivi oli kehunut kauniista kukallista kesämekkoa.
”On mulla samanlaiset
pöksytkin”, sanoman oikeellisuuden vahvisti helman heilahdus ja
pikkupöksyjen vilauttaminen.
Varhaislapsuuteni presidentti oli
Kultarannan linnassa asuva ylhäinen, arvokas herra, J.K. Paasikivi. Presidentin
näimme tullissa kesän alussa ja sitten
myöhemmin vilaukselta Kylpylaitoksen
nurkilla tai joskus Lappalaisten rannalla ohi ajavassa veneessä. Tasavallan ”äiti” rouva Alli Paasikivi
oli tutumpi, useammin nähty Naantalin katukuvassa.
Presidenttiasioihin kiinnostukseni
heräsi vuoden 1956 vaalien yhteydessä. Kotona siitä puhuttiin ja Urho Kekkosta
vastustettiin ja siinä yhteydessä Paasikivikin toisen kierroksen yllätys häviäjänä
on muistissa.
Muistelmat ovat jo unohtuneet, kertaus kevennettynä
Olen Paasikiven muistelmia
lukenut ja erilaisia hänestä tehtyjä kirjoja. Mutta niistä on jo kulunut aikaa,
joten Raija Orasen kirja herätti kiinnostusta jo ilmestyessään; tällä kerralla maltoin
odottaa joulupukkia ja nyt kirja on saatu ja luettukin.
Järkäle
Hirmuinen mies on tyrmäävän paksu
tällaiselle hitaasti kiiruhtavan lukihäiriöisenkin.
Aivan aluksi palautetaan mieleen, että kirjailija sisar on Arja Räsänen,
pitkään yhdistyksessämme ja lauluharrastuksissa toiminut entinen Nesteen jalostamon
johdon assistentti. Sekin oli hyvä syy ryhtyä urakkaan.
Myös kansakunnan kohtalonhetkien
kertaaminen on taas näinä aikoina niin aiheellista kuin mielenkiintoistakin.
Mutta aloitetaan kirjaan tutustuttaminen parin kriitikon näkemyksiin.
Jukka Koskelainen HS Kulttuuri 26.8.2015
olleesta arvioista olen nostanut esille sellaisia johtopäätöksiä joihin päädyin
itsekin tai jotka aiheuttivat syyn kommentoida.
Lähdeteosten tiivistäjänä Oranen on kyllä tehnyt suuren työn.
Romaani on kyllä mainio, joskin kapea yleiskatsaus Suomen historiaan
1800-luvun lopusta 1900-luvun puoliväliin – yhden miehen näkökulmasta, jolloin
varsinkin sosiaaliset olot jäävät taustall Paasikiven linja hahmottuu jo
varhain. Hän edustaa vanhasuomalaista myöntyväisyyslinjaa, mikä tarkoittaa,
että Venäjälle ei sovi ärhennellä liikaa, vaan asiat on sovittavaa joustavasti.
Sama linja jatkuu itsenäisyyden jälkeen, vaikka nyt Paasikivi hakee turvaa
Saksasta, kuten sodan aikanakin, koska se on kaikessa julmuudessaankin parempi
kuin itänaapuri. Monarkia on parempi kuin heikko tasavalta.Ehkä muutaman väläyksen yksityiselämästä. Raapaus luonteen ristiriitaa, kun
päättäväinen bolševikkien vastustaja esittää ihailevia kommentteja Stalinin johtajantaidoista.Kunnon draamaa syntyy siitä, kun
Paasikivi ja Mannerheim ovat muuta hallitusta vastassa ennen talvisodan syttymistä. Ulkoministeri Erkko pitää Neuvostoliiton aluevaatimuksia bluffina, mutta Paasikivi on valmiina
tekemään myönnytyksiä, taas kerran.
Ja on oikeassa, omasta mielestään, ja romaanin kertoja myötäilee häntä.
”Jääräpäiset, kurjat pässit” ovat taas tunaroineet, ja vaikean paikan
tullen ei auta kuin kustua Paasikivi taas apuun. Sana ”hirmuinen”
kajahtaa kerta toisensa jälkeen.
Paasikivi pitää monen monituista
monologia. Vastarepliikkejä ei juuri kuulu, ja kunnon dialogia syntyy vasta
toisen vaimon Allin astuessa kuvaan.Paasikivestä ja Allista kehkeytyy henkilökuvat
satojen sivujen aikana, mutta muut henkilöt jäävät vain pelinappuloiden
tasalle, vaikka kyse olisi sellaisesta merkkimiehistä kuin Väinö Tanner.
Se, että Väinö Tannerin vähättely ja Urho Kekkosen ylistäminen ärsyttivät,
on varmaankin oma vikana ja ehkäpä myös ennakkoluuloni elämäntapamuutoksen
tehneen kirjailija Raija Orasen vahvoja käsityksiä kohtaan.
Vallan makuukamari on oivallinen paikka arvioida JUHO KUSTIA JA ALLIA
Jorma Melleri uuden Suomen blogissaan toimittajataustastaan johtuen ja
vallan makuukammarissa pesää pitävänä on oivallinen arvioitsija:
Kirja käy jälleen myös historian
kertauskurssista. Se on romaanin vahvuus ja heikkous.
Hirmuinen mies on pikemminkin
historiallinen kronikka Paasikiven ajan tapahtumista kuin kaunokirjallinen
teos. Paasikivestä toistetaan tutut asiat: hän oli äreä ja koleerinen,
hirmuista toistetaan kyllästymiseen asti. Kaipasin uusia näkökulmia, särmää.
Minun makuuni olisi ollut, jos
Oranen olisi vähän irrotellut ja ottanut sitä kautta kenties pienoisen riskin.
Enemmän tulkintaa, vähemmän itsestään selvyyksiä!
Orasen historiallisten romaanien
tietopohja on yleensäkin ollut laaja ja vahvalla pohjalla, mistä pitää antaa
tunnustus kirjailijalle. Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa.
Vähän kärjistäen voi sanoa, että
Hirmuinen mies on kuin raakaversio kaunokirjallisen työn pohjaksi. Siinä on
paljon asiaa ja tietoa, jota jalostamalla voisi syntyä upea taideteos. Laajan
aineiston jalostaminen taiteeksi vaatii kuitenkin aikaa, jota ei kai ole tarpeeksi,
jos kirja pitää sysätä markkinoille joka vuosi.
Tulipa vaan mieleeni, että
minkälainen mahtaisi olla kirjailija Taru Tulevaisuuden kirja Irak Gaten
melskeissä pyörivistä Anneli Jäätteenmäestä ja hänen miehestään sekä Martti
Mannisesta ja Tarja Halosesta ja hänen Penastaan. Siinä ei välttämättä
tarvittaisi hirveän paljon mielikuvitusta jännitteisen teoksen
aikaansaamiseksi.
Pankinjohtaja HALUASIN OLLA
Lukiessa tuli mieleen vanha Tv sketsi,
jossa haastateltiin tuon puoleisessa olevaa entistä presidenttiä J.K.P:tä, joka
tyylilleen uskollisen pohdiskeli, että ”ei hän enää takaisin presidentin
paskahomman haluaisi, mutta KOP.n pääjohtajuutta voisin harkita”.
KOP kuvioon liittyy sitten toinen kirjassa kerrottu yhteys.
KOP toimi Paasikiven pääjohtajakaudella OTK:n ja ja Väinö Tannerin johtaman Elannon rahoittajana itsenäisyyden alussa heti
punakapinan jälkeen. Tämä yhteys jatkui pitkään ihan Suomen
1990-luvun pankkikriisiin asti. STS:n
viimeinen toivo oli KOP, joka ei kuitenkaan omaa heikkouttaan sitä pystynyt pelastamaan.
Olen myös ollut mukana pohdinnoissa, jossa KOP:n finanssileiriin kuulumista
pidettiin luontevampana, kuin SYP:iä.
Madame Kollontai
Neuvostoliiton Tukholman
suurlähettiläs madame Kollontai on tärkeä yhteyshenkilö Paasikiven ja neuvostojohdon
välillä. Imarrella Kollontai osasi ja onpa heidän välillä kehitelty verbaalisessa mielessä pientä
sympatiasuhdettakin.
Ehkäpä tästä johtuen on Naantalissa liikkunut sellainen epävirallinen tieto tai mahdollisuus ainakin
joissakin Raino Puottulan tarinoissa, että Madame äidin puolelta suomalainen ( os.
Masalin ) ja keisarillisen Venäjän kenraalin tytär Aleksandra olisi
oleskellut Naantalissa samaan aikaan kuin Paasikivi ja ettää…. Kirjassa ei tätä yhteyttä
mainita.
Naantalin suloutta
Sen sijaan kyllä Naantali on myöhemmissä
vaiheissa esillä ja tuokiokuva liittyy Paasikiven epäonnistuneen rauhan pyrkimysten jälkeiseen aikaan
kesältä 1943:
Elokuun alkupäivinä suomalaiset saivat lukea Stalinin
Suomella asettamat rauhanehdot..
Paasikivi sai tiedon ehdoista Naantaliin, missä hän vietti idyllistä aikaa
kylpylässä. He olivat tulleet sinne juhannuksena ja aikoivat viipyä elokuun
puoleen väliin. Naantalissa oli suloista ja rauhallista, ettei välillä
muistanut lainkaan maan olevan sodassa.
Tuona kesänä Naantalissa vietettiin kaupungin 500-vuotisjuhlia, joiden
yhteydessä Naantalissa oli koko tasavallan korkein johto tuota samaa
suloisuutta todistamassa. Tästä on kirjoittanut muistelmissaan silloinen pääministeri
Edwin Linkomies.
Pakopaikka Naantali
Seuraavana kesän oltiin Suomessa totisen paikan edessä ja
Paasikivi oli pantu paitsioon hän edustaessa liian myönteistä Neuvostoliittoa
myötäilevää kantaa.
Suomi pelaa niin vaarallista peliä, että minä pesen siitä
käteni, kuultuaan Rytin tekemästä Ribbentrop sopimuksesta.Alli kysyi: Entä me ? Mitä me teemme?
Paasikivi mietti hetken. – Me lähdemme Naantaliin kylpemään.
Mutta eikö meidän pitäisi olla täällä, kun tilanne kerran on paha?
Venäläiset tulevat ja miehittävät Helsingin, Paasikivi sanoi kuin
itsestäänselvyyden. – Parempi olla niin kaukana kuin mahdollista. Ja siihen voi
sentään mennä vielä vähän aikaa. Hauskempi meidän on Naantalissa katastrofia
odottaa kuin Helsingissä, kun on näin kaunis sääkin.
Iltojen pimettyä he istuivat yläkerran parvekkeella
katselemassa taivaan tähtien syttymistä
ja valon päilyntää meren pinnalle. Pieni Naantali uinui ja tuikahteli
värisevän veden takan kauniin kirkontorninsa juurella kuin kuva muinaisesta
sadusta
Tähän ajankohtaan liittyy varma naantalilaistieto: Paasikivet asuivat tuolloin Alikadulla Akatemian talossa (Nykyisin Lauri Rautiaisen perheen hallussa
olevassa) . Naapurit olivat kuulleet venäjän kielistä puhetta ja kertoivat
tästä paikallisille suojeluskunta-aktiiveille, jotka menivät aseistettuna
tilannetta tarkastamaan. Siellä valtioneuvos korva radiossa kuunteli venäjänkielisiä lähetyksiä ollakseen selvillä, mitä maailmassa tapahtuu.
Juttu tuntui
aikoinaan ihan ufologiselta, mutta kirjaa lukiessa tulee mieleen, että onhan
silloinkin varmaan liikkunut huhuja Paasikiven asemasta ja asenteesta, sillä
juuri tuolloin suomalaiset sotilaat kävivät hurjimpia torjuntataisteluja saksalaisten
lentoaseen ja materiaaliavun tukemina Neuvostoliiton suurhyökkäystä vastaan. Kollapatöörejä ei siedetty.
Tässä kohdassa voi hyvinkin perustellusti olla sitä mieltä ensiksi, että onneksi Paasikiveä
ei kuunneltu, ja toiseksi että oli se hyvä, ettei hänen mainettaan myöntyväisyysmiehenä venäläisten
silmissä tässä yhteydessä pilattu.
Häntä tarvittiin ja ainakin itse hän piti itseään korvaamttomana.
Kotona muistan varsinkin äitini
paheksuneen jälkeenpäinkin sitä, että
Paasikivi niin suorasukaisesti kehotti ensimmäisissä sodan jälkeisissä
vaaleissa äänestämään uusia kasvoja eli kommunisteja. Kirja kertoo siihen tulleen
määräyksen Tornista valvontakommissiosta, se oli silloin se pienemmän riesan
tie. Mutta kyllä opportunisminkin leimaa voi häneen yhdistää.
Ja sitten myöhempi kohokohta vuodelta 1955 Naantalin Kultarannasta:
Porkkalan palauttamisuutisen kunniaksi Paasikivi ja Kekkonen
söivät ja nostelivat maljoja Kultarannassa. Ulkona hehkui keltavaloinen päivä.
Kahville mentiin terassille. Ja konjakille.
Sekä tuokiokuva arkipäivästä.
Paasikivi oli saanut omasta mielestään huonoa palvelu, kun
puhdas paita saunan jälkeen viipyi. Hän ripitti äänekkäästi myös Allia. Vasta
adjutantiksi tullut Levo mainitsi
asiasta Allille ja sanoi ajatelleensa että minut täyttä lähteä tällaisesta
paikasta pois, tämä taitaa olla liian kovaa touhua.
Alli kertoi presidentille, että adjutantti säikähti eilen sitä paitajupakkaa niin,
ett meinasi lähteä karkuun.
Paasikivi katsoi Allia hetken epätietoisena . – Aikooko sotilas karkuun.-Sinä olet kuulemma niin hirmuinen mies, Alli sanoi. Paasikivi
hörähti. Kun adjutantti kohta tuli hänen luokseen, Paasikivi kysyi häneltä:
-Mihin suuntaan te ajattelitte eilen täältä paeta?
Naantalin suuntaan, Levo sanoi.-Se on oikea valinta. Paasikivi vahvisti, -siellä ovat
vetäytymismahdollisuudet parhaat.
Lopuksi muistin virkistämiseksi Paasikiven presidenttiajan tapahtumaia Naantalista
Kulttuurikaskuksi on muodostunut
rehtori Keijo Virtasen ja pikkuveljensä Joukon sekä Alli Paasikiven tapaaminen. Jouko
kieltäytyi tarjotusta jätskistä sanomalla, että ”mamma on kieltänyt ottamasta
vierailta ämmiltä mitään”. Keijo kuitenkin pelasti tilanteen ja otti jätskit.
Naantalissa presidentin hienolla
Cadilacilla liikkunut Alli otti meitä kakaroita pikku ajelulle – hetkeksi.
Rojalisti
Kirjassa kuvataan kohtaus, missä pikku myymälän myyjätär tekee majesteettirikoksen,
kun ei suostunut antamaan presidentin rouvan pyytämää pienempää kerrastoa katsottavaksi ja perusteluksi pamauttaa, ”ettei rouva siihen mahdu”. Se sai
hirmuisen miehen soittamaan liikkeeseen ja haukkumaan kaupan pitäjän pata luhaksi
Kirjassa ei kerrota, mutta totta se on, että Suutarin tyttären pihalla kasvoi – levyä ei Yle:ssä Paasikiven kaudella soitettu
Samanlaisia pikku episodeja
tapahtui Naantalissa. Kivijalkamyymälöissä – esimerkiksi Torikadullamissä nyt
on NTY:n Tiiliholvi – paikalla olleessa Valion myymälässä käydessään Alli
Paasikivi toivoi erityiskohtelua. Elleivät sitä jonossa edellä olevat heti
huomanneet, ilmoitti hän olevansa tasavallan presidentin puoliso rouva Alli
Paasikivi!
Hänen seuraajansa Sylvi Kekkonen oli toista maata.
