Vaikka koulutus on
perinteisesti nähty yhtenä yhteiskunnan luokkarakennetta ylläpitävänä tekijänä,
niin Suomessa koulutus on ollut keskeinen sosiaalista kiertoa ja yhteiskunnallista
tasa-arvoa lisännyt tekijä jo useiden vuosikymmenien ajan. Koulutuksessa on
onnistuttu yhdistämään tasa-arvo ja laatu, joita yleensä pidetty vaihtoehtoina.
Tämä on tarkoittanut sekä alueellista tasa-arvoa että kansainvälisesti
verrattuna poikkeuksellisen vähäistä sosiaalisen taustan vaikutusta
oppimistuloksiin. Tulosten viimeaikaisesta notkahduksesta huolimaat oppimistulokset
ovat olleet ja ovat edelleen hyvällä kansainvälisellä tasolla erityisesti
yleissivistävässä koulutuksessa ja korkeakouluissa.
Viimevuosina on kuitenkin
noussut esiin huolestuttavia piirteitä. Suomen nuorten ikäluokkien koulutustaso
nousi 1900 luvun lopulla ja 2000 luvun alussa kohti maailma huippua, mutta se
ei ole enää parantunut moneen vuoteen ja se on jäänyt jälkeen monesta Euroopan ja
Aasian maasta. Ehkä kaikkein huolestuttavimpana kehityksenä on koulutuksen
ulkopuolelle pudonneiden nuorten määrän lisääntyminen. Erityisesti nuorten
20-24-vuotiaiden miesten syrjäytyminen on huolestuttavaa. Vuonna 2005 12.2 % ja
2015 21% nuorista miehistä oli koulutuksen
ja työvoiman ulkopuolella tai työttöminä. Tämä on korkeimpia lukuja koko
Euroopassa.
Samaan aikaan kuitenkin
20-39 -vuotiaista on suurempi osa koulutuksessa kuin missään muussa OECD maassa
mutta tämä ei näy nuorempien ikäluokkien koulutustason kasvuna eikä se ole
estänyt edellä esitettyä koulutuksen ja työn ulkopuolelle syrjäytymistä. Ainoa
selitys on siinä, että koulutusjärjestelmässä on rakenteellista tehottomuutta,
joka johtuu opiskelun pitkittymisestä, keskeyttämisistä ja koulutuspaikkojen
kasautumisesta samoille henkilöille.
Esimerkiksi korkeakouluissa on aloituspaikkoja puolitoistakertaisesti
ikäluokan koko mutta silti 67 prosenttia pyrkijöistä jää korkeakoulujen
ulkopuolelle ja ongelma koskee erityisesti uusia ylioppilaita. Viimeaikaiset
tutkimukset osoittavat varsin merkittävää koulutuspaikkojen kasautumista
samoille henkilöille. Esimerkiksi yliopistoihin vuosittain otettavasta
18 000 uudesta opiskelijasta noin 7000 oli jo korkeakoulututkinto tai
opiskelupaikka muussa korkeakouluohjelmassa. Tämä tarkoittaa sitä, että
päällekkäisen koulutuksen tekijät pudottavat joka vuosi noin 7000 ensimmäistä
opiskelupaikkaansa tavoittelevaa yliopiston ulkopuolelle.
Vaikka syrjäytymiskehitys
tulee näkyväksi vasta peruskoulun päätyttyä, niin siihen johtava kehitys alkaa
kuitenkin usein jo varhain. Meille on parin viimevuosikymmenen aikana
kehittynyt periytyvän syrjäytymisen ilmiö. Perheet, joissa vanhemmat ovat
pudonneet sekä koulutuksen että työelämän ulkopuolelle ovat usein voimattomia
varmistamaan lapsille myönteisen kehitysympäristön. Tähän ongelmaan
puuttumisessa varhaiskasvatukselle on erittäin suuri merkitys. Kansainvälisissä
vertailuissa suomalainen varhaiskasvatus on todettu erittäin korkeatasoiseksi,
mutta koko naisuutta tarkastellen varhaiskasvatusta on käytetty heikosti
perheolosuhteista johtuvan eriarvoisuuden tasoittamiseen, mikä näkyy
esimerkiksi vertailtaessa kansainvälisesti 4-vuotiaiden ikäluokan
osallistumisastetta varhaiskasvatukseen. Tässä vertailussa Suomi on aivan
heikoimmassa joukossa
Nykyisen hallituksen
päätöksiin kuuluu myös kunnallisen päivähoidon rajaaminen vanhempien
työttömyyden ajalta. Tämä johtaa helposti siihen, että ne lapset, jotka
olisivat eniten ammattimaisen varhaiskasvatuksen tarpeessa jäävät siitä paitsi.
Tähän liittyy myös yksi
suomalaisen koulutuspolitiikan oudoin ratkaisu. Suomalaisten lasten
varhaiskasvatus on maksullista samaan aikaan kun korkeakouluopiskelu on täysin
maksutonta riippumatta siitä kuinka monta tutkintoa tai kuinka laajoja opintoja
opiskelija suorittaa. Päivähoidon/varhaiskasvatuksen maksut ovat huomattavia jo
suhteellisen pienituloisilla perheillä.
Viimevuosien kansainväliset
koulusaavutustutkimukset osoittavat suomalaisten oppilaiden koulutussaavutusten
selvästi heikentyneen keskeisissä taidoissa.
Keskimääräisten tulosten
heikkenemistä selittää kolme viimeaikaisten tutkimusten osoittamaa ongelmaa. Suomen
koululaitos on ollut kansainvälisesti katsottuna hyvä tasoittamaan
sosiaalisesta taustasta johtuvia eroja, joka on mahdollistanut sosiaalisen
nousun hyvinkin köyhistä oloista lähteneille nuorille. Nyt tämä ei näytä enää
toteutuvan entiseen malliin poikien kohdalla. Kouluopetus ei tunnu enää oikein
tavoittavan poikia eikä varsinkaan alempien sosiaaliryhmien poikia. Toinen
ongelma aiheutuu vaikeudesta ottaa huomioon nopeasti lisääntyviä
kulttuurieroja. Vaikka koulu on edelleen aika hyvä tasoittamaan sosiaalisen
taustan eroja (varsinkin tyttöjen) niin se on Euroopan huonoimpia tasoittamaan
kulttuurisista taustoista johtuvia eroja, joka alkaa jo näkyä keskimääräisissä
oppimistuloksissa. Maan eri osien ja suurten kaupunkien alueiden erilaistuminen
sekä kouluvalinta uhkaavat koulutuksellisen tasa-arvon toteutumista.
Mitä sitten pitäisi
tehdä?
Julkisen talouden
vaikeudet eivät varmasti tule olennaisesti helpottamaan tulevaisuudessa. E ole
realistista olettaa, että julkista rahaa riittäisi kaikkiin hyviin asioihin. On
priorisoitava, eli arvioitava sitä, missä kohdistetusta julkisesta rahasta
saadaan eniten vaikutusta ja vastaavasti missä korvaavien rahoitusmuotojen
lisääminen aiheuttaa vähiten vaaraa tasa-arvolle ja sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle.
Tutkimustulosten perusteella voidaan yleistää, että tärkeintä on varmistaa
puhtaasti julkisella rahoituksella (ilman kilpailua ja siihen liittyvää
valinnanvapautta) kaikille mahdollisimman korkeatasoinen varhaiskasvatus ja
peruskoulutus.
Varhaiskasvatukseen
osallistumisen vahvistaminen on tärkeä tavoite ja siihen pääsemiseksi olisi
luonnollista pyrkiä mahdollisimman pikaisesti perheille maksuttomaan
varhaiskasvatukseen. Samalla on myös varmistettava varhaiskasvatuksen riittävä
rahoitus, jolla voidaan turvata sen korkea taso. Julkisesta
varhaiskasvatuksesta huolimatta kotien kasvatuksella tulee olemaan aina tärkeä
merkitys. Perheiden voimavarat hyvän kotikasvatuksen tuottamiseen ovat
kuitenkin hyvin erilaisia ja yhteiskunnan pitäisi löytää aivan uudenlaisia
keinoja kotien kasvatustehtävän tukemiseen ja kohdistaa nämä erityisesti
heikoimmassa asemassa oleville.
Peruskoulun riittävän
rahoituksen turvaaminen on tärkeää, jotta kouluilla on mahdollisuus koko ajan
uudistua ja kehittää entistä parempia keinoja vastata nopeasti muuttuviin
haasteisiin. Esimerkiksi arjen viihteellistymisen lisääntyminen, joka näyttää
erityisesti vaikuttavan poikien motivaatioon, edellyttää vastavoimaksi
pitkäjänteisen ja sitkeän työnteon oppimista. Oppilaiden monien kulttuuristen
ja kielellisten taustojen huomioonottaminen on myös kasvava haaste
peruskoulujen toiminnalle, joka ei hoidu vain perinteisillä opetustavoilla. Suuremmissa
kaupungeissa, joissa tapahtuu lisääntyvää asuinalueiden erilaistumista,
suurimmat oppilaiden sosiaalisesta tai kulttuurisesta tausta aiheutuvat
haasteet keskittyvät tiettyihin kouluihin. Tässä tarvitaan niin sanottua
positiivista diskriminaatiota, jossa näille vaativampaa tehtävää hoitaville
kouluille voidaan osoittaa muita enemmän rahoitusta. On erittäin tärkeää, ettei
summittaisilla säästötoimenpiteillä murreta sitä vastuullista ja innostunutta
ammatillista ilmapiiriä, jota tällaisiin suuriin haasteisiin vastaaminen
opettajilta edellyttää. Tämä koskee myös koulujen lakkauttamista ja
luokkakokojen kasvattamista. Olisi tärkeää ottaa koulujen henkilöstö
aktiivisesti mukaan miettimään millä ratkaisuilla päästään oppimisen ja lasten
kehityksen kannalta parhaaseen tulokseen, joka on myös taloudellisesti kestävä.
Erityisesti peruskoulun
päättövaiheessa tarvitaan voimakkaita ja myös aivan uudenlaisia toimenpiteitä
syrjäytymisvaarassa olevien tukemiseen. Syrjäytymisen ehkäisyssä ja
työllisyyden parantamisessa tarvitaan myös ammatillisen koulutuksen rakenteiden
ja toimintamuotojen kehittämistä mm. laajentamalla oppisopimusjärjestelmää ja
luomalla muita työssä oppimisen malleja.
Ammatillisessa täydennyskoulutuksessa
tarvitaan uudenlaisia yhteisrahoitteisia muotoja, joissa yhdistetään
yhteiskunnan, työnantajien ja työntekijöiden itsenä panosta.
Korkeakouluissa tarvitaan
maksuttoman opiskeluoikeuden uudelleenmäärittelyä. Täysin maksuton
rajoittamaton koulutus on jo kääntynyt koulutuksellista eriarvoisuutta
lisääväksi tekijäksi. Yhteiskunnan rahoitus on syytä kohdistaa ensimmäistä
tutkintoaan suorittaville siten, että kullakin korkeakoulutuksen tasolla yksi
tutkinto olisi opiskelijalle maksuton ja sen jälkeen tutkintojen suorittaminen
olisi maksullista. Tämä turvaisi verovarojen järkevän kohdentamisen ja
pidemmällä tähtäimellä toisi korkeakouluopetukseen myös muuta rahoitusta.
