Naantalin venemessujen avajaiset 26.5.2018
Mikko Rönnholm
Seison tässä Naantalin
vanhalla Huokausten sillalla.
Purjehtijoille on vähän muussa tarkoituksessa
niitä huokausten aiheisia siltoja nyky-Naantalin alueelle tullut turhan paljon,
sen sijaan liikennettä parantavaa kanavaa saamme odottaa tuskastuttavan kauan.
Mutta palataan Keski aikaan: Nimittäin silloin 575 vuotta sitten, kun
ryhdyttiin luostaria tuonne Ailosten niemelle rakentamaan, ulottui Naantalin
lahti pitkälle tuonne Kaivokadun suuntaa, Pysäköintipaikalla, jossa on
myyntitiskit, olisi tuolloin pitänyt
tulla soutuveneellä, muuta kuin ei ollut.
Kun luostari sitten nousi ja vanha kaupunki lahden eteläpuolelle, syntyi
kaupunki, niin luonnollisesti haluttiin saada suorempi yhteys luostarin ja
kaupungin välille ja rakennettiin naantalilaisten myöhemmin Huokausten sillaksi
kutsuma yhteys. Nimi oli lapsuudessani vielä yleisessä käytössä ja siitä puhuu
Naantalin taidehuoneella olevassa näyttelyssä 1950-luvun kesävierastaiteilija Kati Parvia
vieläkin
Tällä laiturilla on myös henkilökohtainen yhteys veneilyyn.
nimittäin juuri tällä paikalla oli ensimmäinen veneeni, jonka sain tätini
mieheltä opittuani uimaan Helsingin olympialais-vuonna. Laivanvarustajan
vaikeasta urasta jouduin luopumaan ja 1960-luvun alussa ja vene palveli lopun
ikänsä Liipon Antin kalalastuspaattina.
Uudelleen palasin veneenomistaja tähän haminaan 1970 luvun
lopulla, kun tulin mukaan vedetyksi Sulkavan soutuihin ja tarvitsin
harjoitusveneelle paikan. Siitä lähtien veneeni on ollut ensimmäisiä ja
viimeisiä tässä laiturissa.
Tämä Naantalin olohuone, kuten arkkitehti Pentti Ahola
ensimmäisen Naantalin yleiskaavan laatija tätä aluetta luonnehti 1960- luvulla,
on ollut tärkeä solmupiste. Keisarin vallan aikana, kun isäni oli rantapoikana kärryineen täällä
kyytejä odottamassa, oli alueen vilkkaampia
satamapaikkoja; 28 päivittäistä
kiinnitystä kerto merkittävästä liikenteestä ja siitä, että vesi yhdisti.
Maaliikenteen siis rautatie 1923 ja maantien parannukset
sotien välisenä aikana käänsivät Naantalin liikenteellisen suunnan nykyisen
tullin alueelle ja vanhasta laivarannasta tuli venesatama.
Naantalilaisten omat ja vieraiden veneet ovatkin viimeisien vuosikymmenten
aikaan olleet olohuoneemme parasta kalustusta. Niitä tulevat katsomaan niin
kaupungin oma väki kuin vieraatkin.
Ei siis ihme, että alue on osoittautunut soveliaaksi venekaupan keskukseksi.
Uivasta venenäyttelystä se alkoi 1970 luvulla ja muutamien vuosien kompuroinnin
jälkeen nykyinen venemessut on saavuttanut mainetta ja kunnia. Näytteille
asettajat ovat tyytyväisä ja mikä vielä ylimääräistä hyvää, niin avoimista
ovista olemme me kaikki päässeet nauttimaan. Tämä on ollut aktiivisuuden
aloitteellisuuden tulosta ilma Start uppia. Kiitos siitä Tuomas Levannolle ja
kumppaneille.
Huimaa kehitystä :Vanhaa ympäristöä ja uutta voimaa
Viime vuoden messujen sunnuntai-aamuna kohtasimme
tiedotusvastaava Ville Vuorion kanssa ihaillessamme itsenäisen Suomen vanhinta
sotalaivaa Wilhelm Carpelania, jonka alkuperäinen moottoriteho oli 80
hevosvoimaa. Sormiharjoituksena laskeskelimme, että näyttelyn 100 veneen
keksimäärin teho 150 hv, niin se tekee yhteensä 15.000 hevosvoimaa. Niillä kuljettaisi lähes 200 vanhan ajan sotalaivaa!
Ja sitten
hämmästelimme kehityksen kiivautta vertaamalla nykytehoja ihmisen
suorituskykykyyn. Kun soutajan pitkäkestoinen teho on 0,1
hevosvoimaa, niin vaadittaisiin 150.000 suotajan voimat tuottamaan
venenäyttelyn veneiden yhteen lasketut tehot. Tosin moottorikäyttöisten
veneiden hyötysuhteet ovat surkea, varmaan suhde soutajaan on Suomen sodista
tututuksi tullut 1 / 10 joten 15.000 soutajaa tarvitaan sen liikkeen aikaan
saamiseksi, mihin näyttelyveneet
pystyvät. Yhdessä päädyimme siihen, ettei soutajia ihan heti löydy niin paljon,
mutta messuvieraiden määrätavoitteena se on haasteellinen. Ehkä johonkin tuohon
suuntaan päästää tänä vuonna, kun ohjelmat ja veneet ovat entistä
vetovoimaisempia ja ilamakin hellii.
Toivon venemessuille kaikkea hyvää ja monia tulevaisuuden vuosia toimia vanhassa kaupungissa nykyaiakisesti.
