Naantalin itsenäisyyspäivän juhlinta oli sotien jälkeen sankarivainajien
muistamista kirkollis-isänmaalisessa hengessä. Järjestäjinä olivat
kansalaisjärjestöt, joissa näkyvässä roolissa olivat reservinupseerit.
Oma muistoni on sanakarihaudoilta ja sen jälkeisessä Urheilutalon juhlasta
1960-luvulta. Olin outo ilmestys tilaisuuteen. Kokoomuksen vahva mies
Harri Airinen toivotti kuitenkin tervetulleeksi
kahvipöytään. Juhlan sisällöstä en paljoa muista – yleisön vähäisyys yllätti.
Muistikuvassani, johon ei voi 100 prosenttisesti luottaa, sain juhlakäynnistä sellaisen kimmokkeen, että kotona esitin kysymyksen:
Miksei kaupunki järjestä
juhlaa?
Isäni kanta taisi olla: ”Itsenäisyys
noin rauha aikana on enemmän parempien ihmisten asia, Väinö Linnan Leppäsen
Preetiä mukaillen”. Ajatus sai kuitenkin naantaölin Työvänyhdistyksessä kannatusta, ja niin ehdotus, että kaupunki ottaa
juhlan järjestämisvastuun, eteni päätökseksi. Ja sillä linjalla ollaan.
Muistoa kunnioittaen
Jumalanpalvelukset ja sankarihaudoilla käynnit kuuluvat asiaan. Naantalin
erikoisuutena ja tämän sektorin kohokohtana on mereen hukkuneiden
sanakarivainajien valtakunnallinen muistomerkki, jonka juhlavan tapahtuman
järjestely vastuu on laivastolla.
Pääjuhlan kulku on noudattaa perinteitä, mutta kiinnostaa
Kahvitus ja arvokas
juhla, yleensä lyhyesti, mutta tasoikkaasti.
Juhlapuhujiksi on kutsuttu arvostettuja yhteiskunnallisia vaikuttajia- ministerit, kansanedustajat ja muut vastaavat eri näkemyksiä edustaneet ovat
juhlaan tuoneet oman säväyksensä; juhalasta on tullut kiinnostava.
Muu ohjelma arvokasta
Vanahan vitsn mukainen ilmoitus, että ”muu ohjelma arvokasta”, pitää paikkaansa; taiteelliset suoritukset
ovat vuosi vuodelta tulleet tasokkaimmiksi ja kuorolaulukin on nautittavaa. Taas tänäkin vuonna nähtiin ja kuultiin mieltä
ylentävä kokonaisuus eikä se niin kauheaa ole, vaikka Sibeliuksen pari teosta
lauletaan på svenska.
Nuoret ovat hyviä ja kun vuorollaan joku Naantalin
monista tasokkaista kuoroista jatkaa perinnettä sekä sen lisäksi antaa
selkänojan Maamme laululle, niin juhla päättyy täsmällisen ylevästi.
Kulttuurin tekijä
Kulttuurin tekijäpalkinnon jako sujui jämäkästi.
Puheenjohtaja Markus Heleniuksen
nuorekkaan urheilullinen olemus ja naseva puhe tekivät kunniaa pitkän uran
tehneelle palkitulle Marja-Liisa Alopaeus-Mustoselle.
Hän taas lyhyen liikuttavasti kiitti sanomalla olevansa enemmän tekijä kuin
puhuja.
Maailma, Eurooppa, maakunta ja Naantali
Tämän vuoden puhuja maakuntajohtaja Kari Häkämies, kok on kirjailija eikä huono puhuja.
Ilahduttavaa oli rohkeus otta esille vähemmän perinteisiä teemoja:
– EU:n asia
on meidän asia meidän-
Kansalliset rajat ylittävä kehotus puolustaa
liberaalia demokratiaa ja yhteistyötä oli tuulahdus tuoreutta: Puhujalta ei herunut pientäkään ymmärrystä
Unkaria Tšekkiä ja Puolaa kohtaan. Rahat otetaan, mutta arvot hylätään.
Jottei totuus unohtuisi
Karin veli Jyri kohautti aikoinaan Venäjä, Venäjä, Venäjä puheella. Kari puhui tämänkin asian selkeästi mutta
fiksusti. Oikeilla nimillä hän paalutti myös totuuden vastaisen ajan: Trumpin kymmenen
valhetta päivässä on syytä mainita. Jottei totuus unohtuisi.
Eurooppalainen demokratia kärsii passiivisuudesta, joka on niin kutsuttujen
tolkun ihmisten heikkous. Joku toinen saa mielellään puolustaa arvoja, joiden
suojassa elämme. Maakuntauudistus ja sote ovat ajankohtaisia paikallisia
asioita, jotka kuuluvat maakuntajohtajan murheisiin ja siksi voi tulla mieleen,
että niihin olisi pitänyt keskittyä. Mielestäni valinta puhua laajemmista asioista
ei ollut vaikeuksien välttämistä, vaan oikea painotus ja oikeassa paikassa. Nimittäin
yhteisen arvoperustan pettäminen tietää taka-askelia kotoisissakin asioissa.
Siksi pitää olla huolissaan!
MR
