Epätoivoinen Toivo tuli johtamaan toivottomuuteen

Suomi sata vuotta – yhdessä –  on ollut menneen vuoden teema.

Tapahtumia
on ollut tarpeeksi ja ajatus erityisesti yhdessä tekemisestä osui oikeaan; presidentti Sauli Niinistön kohotus
on ollut sivuseikka.
Yhdessä oli 100 vuoden takaisen ajalla aluksi teemana ja käytäntönä, mutta sitten maailman melskeet ja oma
kykenemättömyys alkoi viedä kohtia jakautumista, polarisaatiota, sotaa.

Sosialistin uudenvuoden aaton lehden lukeminen teetti
otsikon:

Epätoivoinen Toivo.

Hienosti
sanottuna se on Oksymoron: eli itseristiriita on retorinen kuvio, joka
yhdistää kaksi vastakkaista tai toisensa kieltävää käsitettä, kuten
”jäätävä polte” tai ”kaunopuheinen vaikeneminen eli ’ristiriita
määritteessä’ (”ajaton hetki”).

Olosuhteiden luomassa epätoivossa pantiin toivo muutokseen: luokkataisteluun;
kostolla hyvitystä, vihalla ihmisyyttä, väkivallalla
oikeutta, kuolemalla elämää.

Runo kertoo ajan hengen

Juhannuksena elettiin todellisen toivon aikaa, jonka kerttoo Sosialistissa silloin ollut runo:

Ja siten kun myrsky taas tyyntyvi
niin yli Euroopan helskyttävi
Ajan hengetär ihmisyyspirtaa


Ja ylitse mannermaan
se kutovi kansojen liiton
Ja siirtävi iäksi unholaan
veripunaisen surmanniiton

Maa uudesti itsensä synnyttää
ja elämä uutta tervehtää
sadat miljoonat ihmiset liehuvin lipuin

Kirjoituksia palstalla on Tämän päivän Oksymoron juttu.