Kaiken tämän pitkään vaikean rahapolitiikan viimeaikaisen
kauden aikana huolenaihe ei ole ollut inflaatio, vaan päinvastoin. Tämä
aika on ollut erilainen. Mitä se
tarkoittaa tulevaisuudessa? Kukaan ei tiedä. FT 16.8.2017 Martin Wolf
Aika on todella erilainen ja on siksi poliittisesti vaikeaa.
Kun Martin Wolf sanoo : Kukaan ei tiedä, niin se on aika paljon sanottu. Mutta
se tarkoittaa myös, ettei ainakaan vanhat kuviot ole enää itsestään selvyyksiä.
Tätä emme ole ymmärtäneet.
Velkaantuminen on yksi sellainen.
Olen julkisen velan kuria eli kuuluisaa
60 prosentin sääntöä BKT:stä kannattaessani ollut sitä mieltä, että julkisen
sektorin ei pidä velkaantua, jottei se joutuisi velkojensa holhoukseen eli
alistumaan velkojien tahtoon. Näin meille kävi 1990-luvun laman aikana; lisävelan saannin ehtona oli
kova finanssipolitiikka kurjin massatyöttömyys seurauksin. Toisena perusteluna on ollut suhdannepolitiikka
eli, että pitää olla liikkumavaraa pahan päivän varalle, jotta voidaan laskea veroja ja lisät julkista kulutusta.
Pääomista on ollut Suomessa krooninen pula.
Kunnat, joiden
asioita paremmin tunnen, ottivat viime vuosissadan puolella
investointeihin kaiken velan, minkä saivat ja antoivat inflaation hoitaa
takaisinmaksut. Erityisen tuottavaa tämä oli maapolitiikassa, jossa on toimittu kiinteistökehittäjänä paljoakaan sen vaikutuksia esimerksi asuntopolitiikkaan analysoimatta.
Suomen Pankki yritti ohjata rahoja tuottavampiin hankeisiin ja salli ulkomaisen
velan vain kohteisiin, joista tuli valuuttatuloja. Keskuspankki ei saanut
rahoittaa valtiota ja niin on ollut EKP:n sääntönä vaikka ei viime aikojen käytäntönä.
Pääomapula on ollut yhtenä perusteluna pääomien lievää verotusta säädettäessä;
jottei liukasniskainen pääoma karkaa muille maille. Myös yritystoiminnan
tukemiseksi ja riskirahan löytämiseksi on jatkuvasti kevennetty yritysten ja
yrityksen omistajien verotusta.
Tästä on ollut seurauksena, että palkansaajien verotustakin
on jouduttu keventämään ja tämä on taas johtanut siihen, että verotuksen
painopiste on siirtynyt välillisen veron suuntaan, mutta sielläkin on rajansa.
Jossain vaiheessa senkin korkeus on kansatalouden kasvun este ja myöskin se entisestään
vääntää rasitusta välttämättömyyskuluttajien niskaan.
Velan määrän rajoittamisen ainoaksi keinoksi on jäänyt julkisen kulutuksen
rajoittaminen.
Tätä politiikkaa on tarjottu jopa valtavan työttömyyden runtelemille
maille ja tästähän on Suomessakin ollut puhetta jatkuvasti, vaikka
työllisyysaste makaa matalalla. Kun tähän on liitetty vaatimukset kilpailukyvyn
vaatimasta palkkamaltista on käynyt niin, että yhteiskunnan ylläpito on jäänyt
pieni- ja keksituloisten kuluttajien rasitukseksi.
Ja nyt tulen tähän velkaantumiseen.
Kun pääoma on käytännössä vapautettu julkisen talouden
rahoituksesta, tulee mieleen, että jollei sitä saa tavalla yksi, niin pitää
käyttää tapaa kahta.
Säästäminen on maailman laajuisesti lisääntynyt niin, että tarjonta ylittää kysynnän. Monet säästäjät välttävät riskejä ja sijoittavat valtioiden velkapapereihin
jopa miinuskorolla.
Ja tässä on tapa kaksi:
Eikö olekin oikein ja kohtuullista ottaa julkiselle
sektorille lainaa yhteiskunnan
tarpeisiin erityisesti on infrastruktuurin
kehittämiseen, tutkimukseen ja sekä koulutukseen.
Tämä tarkoittaa sitä, että julkinen sektori joutuu ottamaan markkinatalouden
virillisyydestä lisääntyvää vastuuta.
Ja tämä ei tarkoita sitä, että rahaa jaettaisiin vastikkeettomiin
tukiin ja tilisiirtoihin eikä sitä, etteikö julkisen sektorin olisi toimittava
tehokkaasti kuluttajien etujen mukaisesti. Tämä viittaus siihen, että VR- ei
ole vain veturinkuljettajien asia eikä sitä, että Bernerin malli oli ainut
oikea.
Samaan aikaisesti voi olla moderni, tehokas ja oikeudenmukainen. Näin pitäisi SDP:n julistaa!
