Miten meidän nyt pitäisi toimia? Pitääkö Kreikka työntää ulos eurosta vai pitääkö Suomen jättää euro, vai kannattaako yrittää yhteistä ratkaisua?
Ehkäpä kannattaa miettiä taustaksi Kreikan ja Euroopan historiaa ja siihen liityvää viha- rakkaus suhdetta, josta Tony Barber kirjoittaa FT:ssä.
Kreikan itsenäistyminen tapahtui 1800
luvun alkupuolella ja vuosisadan lopulla konkurssiin ajautunut Kreikka oli
länsimaiden holhouksessa.
Ensimmäisessä maailmansodassa Kreikka lopulta oli ympärysvaltojen puolella ja
brittien avulla saavutti voittoja naapurimaa Bulgariasta.
1920-luvun Kreikka yritti valloittaa Konstantinopoli, mutta hävisi.
Toisessa maailmansodassa Kreikka julistautui puolueettomaksi, mutta joutui
ensin Mussolinin Italian hyökkäyksen kohteeksi ja sittemmin Hitlerin Saksan miehittämäksi.
Maa vapautui liittoutuneiden ja kommunistipartisaanien avulla. Maassa elettiin
epävarmoja aikoja kommunismin ja läntisen suuntauksen välisissä taisteluissa.
1952 maa liittyi Natoon ja maahan muodostettiin
vakaampi porvarillinen hallitus. Ensimmäisen vasemmistohallituksen maa sai
1960-luvulla, jonka lopulla kreikka joutui taas epäjärjestykseen kautta sotilasjuntan
alaisuuteen, josta se vapautui vasta 1970-luvun alussa.
1981 maa liittyi EEC:n jäseneksi. Maa on sen jälkeen pyrkinyt moderninsoimaan talouttaan
ja yhteiskuntaansa sosialistien ja oikeistolaisten hallitusten vuorotellessa ja
molempien saadessa syytöksiä korruptiosta ja erilaista perusteettomista etuoikeuksista.
Kreikan ja Turkin suhde on ollut jännittynyt, ja maiden välit ovat
ongelmalliset esimerkkinä Kypros.
Kreikan suhde Eurooppaan on ollut ja on monivaiheinen
ja -muotoinen. Antiikin perinne on ollut
Kreikan vahvuuksia. Väitetään, että Platoniin viitattiin Kreikan eurojäsenyyttä
tuettaessa.
Kreikkalaiset eivät ole vaatimattomia ja muistan EU-parlamentissa
olleeni kiusaantunut kuullessani erään ryhmätoverin pitkiä talousluentoja.
Aivan erityisesti talouslukujen
vääristely ja temppuilu investointipankkien kanssa lukujen kaunistelemiseksi on
saanut mielikuvituksen laukkaamaan omahyväisten protestanttien keskuudessa.
Suomalaiset ovat muiden mukana olleet oppimestareina, viimeksi Esko Aho 1990-luvun
”Suomen pelastaja” on hyvä esimerkki meistä paremmista.
Esko Aho vertasi Kreikan
ongelmaa ”alkoholistin ongelmaan”. Hän arvioi, että vertaus saattaa
kuulostaa rumalta.”Jos potilas ei tunnusta tautiaan,
niin ongelmaa on aika vaikea ratkaista. Kreikan kohdalla ongelma on se, että se
ei halua tunnustaa, että on eletty velaksi ja rakennettu järjestelmiä, jotka
eivät kestä.”Hs
Hän suositteli Kreikan lähtöä
artikkelissa, jossa kehui Suomen saavutuksia 1990-luvun laman oloissa.
Oman kolumninsa Tony Barber päättää
puoli toiveikkaasti:
Varmasti Kreikka tarvitsee työmarkkinauudistuksen, avoimempi markkinoita ja nykyaikaisen valtion, joka ei perustu vanhoille etuoikeuksille. Mutta talous myös vaatii likviditeettiä, pankkilainoja yrityksille ja investointeja, joilla luodaan työpaikkoja, edistetään kasvua ja sosiaalisen kriisin lievennystä.Myöhään velkojen huojentaminen (laina-aikojen pidennys ja lyhennysten lykkääminen velkojen leikkaamiseen sijasta) on horisontissa. Mutta vaarana on, että mustelmilla oleva Kreikan yhteiskunnalla ei ole enää voimia uudistuksiin. Toimet, jotka tuottaisivat kasvua ja näyttäisivät valoa tunnelissa, olisivat välttämättömiä. Muutoin kolmas apupaketti (bailout)epäonnistuu, ja Kreikan suhteet länteen ajautuvat syyllisyyden ja syyttelyn kierteeseen ja keskinäinen väärinymmärrykseen.
Suomessa pasmat ovat sekaisin. Kreikasta
haluavat eroon Sipilän hallitus siis Keskusta, Perussuomalaiset ja myös Kokoomus. Siitä seuraisi tiiviimpi ja yhtenäisempi eurotalousalue,
jota ehkäpä Kokoomus voisi sitä sietää, mutta jota juuri kepun ja persujen eurokriitikot
ovat vastustaneet.
Omaa markkaa halutaan devalvaatiomahdollisuuden kaipuussa.
Sehän oli kätevä tapa hoitaa palkanleikkaukset omistajien hyväksi. Ja sillähän
ensisijassa Esko Ahon 1990-luvun lamahallitus sai käänteen aikaan, vaikka ei
sitä nykyviisaudessaan enää muistakaan.
Sosialidemokraatit kompuroivat etsimällä ulospääsyä. Galluppien informaatiota seuraamalla ja valtionvarainministeriön kamreeritietoa
kuuntelemalla on kansainvälisen
tradition ja solidaarisen toiminnan puolue ajautunut kestämättömälle selittelyn
tielle.
