Tämän päivän HS:ssä esiteltiin Matti Lackmanin kirjoittama elämänkertkirja: Kullervo Manner. Kumouksellisen muotokuva.
Vampulan pappilan kasvatti kuopattiin Uralin taakse joukkohautaan oli alku ja loppu.
Mutta välissä oli suuri mahdollisuus:
Tasan sata vuotta sitten, 18.7.1917, eduskunnassa poreili Suomen valtataistelun kuumin alkunäytös, kiista korkeimman vallan haltijasta Suomessa. Sosialistien ja itsenäisyysporvarien äänin (136–55) eduskunta hyväksyi valtalain, käytännössä itsenäisyysjulistuksen. Mutta lakia vastustava oikeistosiipi junaili kohta sen nurin Pietarissa.
Portteja sisällissotaan availtiin.
Valtalakimelskeen ytimessä pyöri eduskunnan puhemies, sosialidemokraatti Kullervo Manner (1880–1939). Äänestyksen päälle edustajat kajauttivat Mannerin johdolla eläköön ”vapaalle Suomelle” – ensi kerran, korkeissa odotuksissa. Kirjoittaja Veli-Pekka Leppänen
”Portteja sisällissotaan avattiin” tai olisko oikeimmin ollut sanoa, että rauhanomaisen itsenäisyyden portti oli hetken raollaan?
Olisko kahdeksantuntisen työpäivän ja kunnallisen demokratia johtaneet yhteistoimintaan kansalliseen eheyteen. Ehkä tai sitten ei.
Olisiko Venäjän väliaikaishallitus ryhtynyt voimatoimin kukistamaan Suomen uutta hallintoa. Ehkä ehkä ei.
Jos siitä olisi selvitty Maailmansodan käänteet ja pienen Suomen selviytyminen olisi vaatinut tietenkin hyvää tuuria. Mutta tuskinpa se olisi ollut tapahtunutta huonompi.
Onko historia yhtä satunnaista kuin sään vaihtelut?
Kontrafaktuaalinen historia on hyödytöntä tai sitten ei.
