Pahin on aina
edessä, jos mieli on pessimistinen.
Ihmisten ja asiantuntijoiden tieto
tulevasta on rajoitettu. Selityksiä on paljon. Kun suomalaiset arvioivat asioita,
on taustalla tietenkin mielikuvat, joita tarjoavat joko nk. poliittinen eliitti, jonka näkyvin
edustaja on Timo Soini tai tiedotusvälineet.
Arvelen, että suomalaisilla ei ole juuri minkäänlaista omakohtaista käsitystä
tai kokemusta eurokriisistä ja / tai sen vaikutuksista.
Kysymys on siten siitä kuuluisasta ”miltä se näyttää”. Itsestään selvää on,
etteivät yksilöt eivätkä kansakunnat ole halukkaita antamaan omastaan muille.
Joten – kuten gallup kertoo – luonnollinen lopputulos on, että rahan ”lahjoittaminen häviää solidaarisuudelle”. Se, että antaminen
voi olla viisasta omalta kannalta pidemmällä tähtäimellä, on kaukaisempi ja monimutkaisempi
asiakokonaisuus. Se on sitten sen ajan murhe.
Nyt näyttä
liikkuvan näkemyksiä, että USA on liittymässä eurokiristäjien kerhoon, vaikka
heillä on liittovaltio ja oma keskuspankki. Wolfgang Münchau selittä,
että maat ovat maalanneet itsensä nurkkaan, jossa on jäänyt vain tämä
leikkausten ja tiukan talouden vaihtoehto, joka hänestä on virheellinen. Hän
puolustaa linjaa, että ensin talous nousuun ja vasta sitten julkinen talous
kuriin.
Euroopassa tietenkin on ollut selvä jako eli nk. asiansa hoitaneet maat
vaativat tiukkuutta ja pakottavat Välimeren hällä väliä valtiot ruotuun. Mutta
USA:ssahan ei ole itsellisiä valtioita ja silti ollaan menossa samaan ansaan.
Münchaun selitys on, että kysymys on talouden konsensuksen puutteesta. Ajatella,
että joku kaipaa konsensusta. EK:n porukka ei ainakaan näitä juttuja lue tai ei
sitten välitä.