Financial Times julkaise näkemyksen, että sosialidemokratian
paluu on mahdollista nykyisistä vastoinkäymisistä huolimatta.
Oppositio-ajanjakso voi todella auttaa. Se antaa mahdollisuuden
päivittää ohjelmat ja rekrytoida uusia johtajia. Keskusta-vasemmisto oli alamaissa 1980-luvulla, mutta siitä johtuva trauma sai uuden sukupolven poliitikot uudistamaan puolueet.
Kuva viittaa 1990-luvun menestyjiin. Kyse on ajan analogiasta ei miehistä.
Niin kävi Suomessakin 1990-luvun alussa Ahon hallituksen
aikana. SDP:llä oli puheenjohtajaongelma Paasio- Sundqvist linjalla tuolloin, mutta se ratkesi
pakosta ja vähän sattumalta onnellisesti.
Seppo Varjus IS:ssä kirjoitti Paavon 75-vuotispäivänä:
Tentti tentiltä, väittely
väittelyltä asetelma kääntyi Lipposen voitoksi. Ahon puhetulva murtui Lipposen
lyhyeen ilmaisuun. Kovina aikoina suomalaiset kaipaavat suoria sanoja ja
Lipponen tiputteli niitä hiljakseen. Aho vaikutti äkkiä lipevältä ja ylimieliseltä.Vuonna 1995 Lipponen otti Sdp:lle sen nykyhistorian suurimman
vaalivoiton, 63 paikkaa eduskunnassa. Ahon keskusta romahti. Viidessä vuodessa
Lipponen oli noussut vallan kaukaisimmalta kiertoradalta sen ytimeen.
FT näkemys sosialidemokratian mahdollisuuksista päättyy:
Toiminnan käytäntöjen muuttamisen ohella sosialidemokratian
tulee suhtautua puhtaaseen poltiikkaan vakavammin. Hankkiessaan karismaa ja kiinnostavuutta
tulee muistaa säilyttää ideologia. On nimittäin olemassa sellainen asia kuin aito, intohimoinen maltillisuus.
Emmanuel Macron nousu presidentiksi Ranskassa osoitti tämän , vaikka hän joutuikin lähtemään sosialistipuolueesta sen tehdäkseen . Vuosituhannen vaihteessa oli
väärin olettaa, että tulevaisuus on sosiaalidemokraattien, nyt sen vastakkainen väite ei ole yhtään viisaampi.
Pelkistäen voi siis sanoa, että mahdollisuuksia on ja
tarvettakin, mutta pitää luottaa ideologiaan ja on rohkeasti tarjottava omaa idea
sen sijaan, että haistellaan sinne tänne. Tätä asiaa pitää Antti Rinteen pohtia
kysymällä itseltään : Onko eväitä ja riittääkö kantti.
