Paavo Lipposen Murroksen aikaa muistelmat 1979-1995 on ollut
kovaurakka kirjoittajalle eikä se helppo pala ole lukijallekaan.
Paavo itse sanookin ettei suosittele menettelyään muille ja kiittää kunnioittavasti, kun kuulee, että kirja on tullut luettua.
Sulattelmista näissä opuksissa aina on ja etäsisyys tekee hyvää. Kirjoitan
tätä lyhyttä arvioitani pari kuukautta kirjan lukemisen jälkeen siksi, että tarkoitukseni
ei ole referoida kirjaa, vaan siitä, mitä siitä jäi mieleeni.
Kun vielä tuo kirjan kuvaavan nimen mukainen Murroksen aika osuu samaan kauteen oma aktiivisen valtakunnallisen politiikan teon kanssa, on luonnollista, että olen seurannut ilmestyneitä muistelmia tältä ajalta.
Niiden joukossa Paavi Lipposen kirja vaikka on tavallaan läheisin, niin rohkenen arvioida sen olevan eniten historiaa. Ymmärrän asian niin,
että Paavon tavoitteena on selostaa asioita ja tapahtumia dokumentteihin ja
haastatteluihin perustuen. Totta kai joukossa on hänen mielipiteitään,
arvioitaan ja muistelojaan, jotka voi kuitenkin erotella, ja siten kirjaa voi pitää hyvänä
yleiskuvauksena ajasta.
Kirja jakaantuu eri jaksoihin: Koivisto II hallitus ja
presidentin vaihdos ensimmäinen kausi eduskunnassa, Helsingin piirin
tapahtumat, Ulkopoliittinen instituutti, paluu eduskuntaan ja nousu puolueen
johtoon ja vaalivoittoon. Sekin helpottaa lukemaista.
Olen pyytänyt kavereilta pikakommentteja kirjasta ja oma
tarkoitukseni on käydä muutamia asiakokonaisuuksia – kunhan saan aikaan – kirjan
pohjalta läpi valloittaakseni ehkä joitakin kohtia, jotka eivät
yksinkertaisesti ole voineet mahtua tai sitten niitä, joita voi arvioida tosinkin.
Lipposen kirja on pettymys sensaatio- tai kurkisteluhaluisille
ja tiedän, että monet ovat pettyneet inhimillisen näkökulman
minimalistisuuteen. Mutta se on ollut kirjan linja, joka tässä suhteessa seuraa
Koiviston kirjojen tapaa. Ehkäpä joskus niistäkin saamme lukea ja onhan Paavo
kirjoitellut näkemyksellisiä teoksia: Muutoksen suunta, Kohti Eurooppaa , Seitsemän veljeksen
perilliset, Järki voittaa: Suomalainen identiteetti globalisaation
aikakaudella.
Tämän lisäksi Raila
Kinnunen kirjotti ennen viimeisiä presidentin vaaleja ja siksi valitettavasti hieman
vähälle huomiolle jääneen kirjan Paavo Lipponen : Järjellä ja tunteella.
Murroksen
aika kirjasta on kirjoitettu hyviä referaatteja ja sitä arvioitu asiantuntevasti.
Aimo Massinen Demokraatin kolumnissa muisti
erheellisesti, että Paavo olisi pitänyt Väinö Tanneria Työväen Mannerheiminä.
Sen kunnian Paavo antoi Mauno Koivistolle, jota hän on pitänyt myös Platonin filosofikuninkaana.
1995 vuoden
alussa käynnistyi vaalikampanjat. Mediaviisaat arvioivat Paavo Lipposta pääministeriksi kelpaamattomaksi,
eikä hänestä monien mielestä ollut edes SDP:n vaaliveturiksi.
Vaalivaltiopäivien puhujan Paavo Lipposen kutsui lavalle Antti Kalliomäki
SDP:n pääministeriehdokkaana. Se oli yllätys Paavolle. Hän vastasi omasta yllätyksestään vaatiamalla 20 miljardin leikkauksia valtion menoihin ja lopetti puheensa
vastoin avustajiensa ohjeita:
Voin olla hidaspuheinen, mutta niin
oli Mooseskin. Tämän neuvon Paavo oli saanut Esko Niskaselta.
Paavo Lipponen kertoo kirjassaan, mitä tapahtui 1981 ja pohtii miksi?
