Quentin Peel
kirjoittaa FT:ssä 1.7.2013 kolme
kuukautta ennen Saksan tärkeitä vaaleja kaikkia kiinnostavasta ja merkittävästä
ilmiöstä nimeltään Angela Merkel seuraavasti.
- Angela Merkel
poliittinen menestyksen salaisuus – sekä ulkomailla Euroopan näyttämöllä –on jatkuvan
spekuloinnin kohteena. - Saksan liittokansleri on hyvin varovainen.
Hän vihaa sanella mitä tahansa, joka voi viitata ”visioon”. Hänellä ei
ole aikaa ideologialle. Hän on pragmaattinen ja pitää jatkuvia saarnoja hyvän talouden hoidon tarpeesta Se on kaikkea
muuta kuin karismaattista. - Hänen politiikkaa kuvataan epäsymmetriseksi demobilisaatioksi,
joka tarkoittaa, että saadaan omat liikkeelle, mutta ei muita. Siksi ei pidä
ärsyttää. Siksi pitää ongelmakohdissa olla mahdollisimman lähellä vastustajia.
Pitää siis saada omat peruskannattajat liikkeelle, ja päinvastoin pitää välttää asetelmaa, joka
innostaisi vastustajia vaaliuurnille
Tämä strategia tietenkin kielletään CDU:n päämajassa, vaikka sillä vedettiin kaikkien alhaisimmalla 33.8
prosentin kannatuksella voitto viimeksi liittopäivävaaleissa kotiin
vaalipäivänä kotienjääneistä sosialidemokraateista, jotka putosivat suuren
koalition pienempänä osapuolena 23 prosenttiin. - Tällä kertaa SPD: n ja vihreät ovat
esittäneet, keskusta-vasemmistolaisen vaihtoehdon ja haastamalla Angela Merkelin
koalition , poliittisia ideoita ja sitoutunut tarjoamaan todellista
valinnanvaraa. Molemmat vaativat, että suurtuloisten tulo – ja kiinteistöveroja on korotettava
rahoittamaan kasvavat infrastruktuurin menot, joiden tarkoituksena on saada
Saksan talous liikkeelle sortumatta suuriin valtion talouden alijäämiin. - Viime viikolla Angela Merkelin puolestaan vastasi haasteeseen. CDU/CSU :n ”hallitusohjelmaan”
kopioimalla räikeästi useita opposition
vaatimuksia – kuten vuokrien yläraja laskemisen ja lakisääteisen vähimmäispalkan
korottamisen – sekä lupaamalla nostaa eläkkeitä ja lapsilisiä. Mutta samalla hän
korosti, etteivät verot nouse. - Tällainen sosiaalisuus huolestuttaa CDU:n konservatiiveja ja vapaita
demokraatteja, sillä he pelkäävät, että näitä menoja ei nykyisille valtion
tuloilla pystytä kustantamaan.
Vaalit ovat edessä ja syyskuussa olemme
viisaampia.
Monta satunnaista tekijää on vielä näkemättä, mutta mitään täysin
käänteentekevää tuskin on tiedossa. Saksan poliittinen ja taloudellinen linja
Euroopan suunnan näyttäjänä ei poistu ja kysymys on vain siitä, että uskallettaisiinko
jatkossa yrittää ratkaista EU ja euro-ongelmia vai jatkuuko liian myöhään liian
vähän -linja vaalien jälkeenkin.
Onhan tässä paljon
tuttua. Suomessakin opiskeltu ja opiskellaan tarkkaavaisesti suuren Saksan
tapahtumia.
Ensinnäkin meilläkin Kokoomus Jyrki Kataisen
johdolla on onnistunut hyvin saamaan
omat kannattajansa liikkeelle, joka näkyy sosioekonomisessa äänestyskäyttäytymisessä:
Äänestäminen on herrojen herkkua, joka näkyy äänestysaluekohtaisissa suurissa
eroissa hyväosaisten asuma-alueiden äänestysprosentin ollessa jopa
kaksinkertaisen syrjäytyneiden alueisiin verrattuna.
Kokoomus on myös heittäytynyt
hyvinvointiyhteiskunnan puolustajaksi, siis liimautumalla SDP:n kylkeen. Tämä on onnistuttu
tekemään puhumalla hyvää kaunista kaikille, mutta tekemällä käytännössä varakkaiden
peruskannattajien etujen mukaisia veroratkaisuja erityisesti suosimalla
pääomatulollisia. Pienipalkkaiset ja
julkisia palveluja käyttävät ovat sietäneet tämän ja välillisten verojen
korotukset fiksujen johtajien ihailun ansiosta ja parempaan seuraa kuulumisen
ilosta. Ja tietenkin siksi, että kunnon vastustusta ei ole esiintynyt.
Nyt kokoomus on ”erehtynyt” ajamaan yli-innokkaasti
kuntarakenne- ja sote-uudistusta.Siis puolue ja pääministeri
visio eli tekee sitä mitä Merkel kaikin keinoin yrittää välttää.Ja niin
onkin käynyt, että sote ja kunta-asiat jakavatkin kansalaisia ja niitä
kohtaan
tunnetaan vastenmielisyyttä ja pelkoa.
Tämän ansioista Keskusta on noussut todelliseksi uskottavaksi vaihtoehdoksi tällä saralla ja rikas
puoluejohtaja Juha Sipilä kelpaa porvarillekin.
Arvaavat, etteivät hän tulee kaltaisiaan rokottamaan.
Terveydenhuollon todelliset karvat eli yksityistämisen tukeminen on saanut
satikutia Keskustalta, joten myös syrjäseutujen demareita kohtaan on sieltä
suunnalta vetoa.
Timo Soini päätti eilen yrittää Suomen
pääministeriksi.
Hän myös julisti, että Keskustan kanssa voidaan olla
hallituksessa, koska ollaan samoilla EU – ja eurolinjoilla. Se oli Juudaksen
suudelma. Yritys on saattaa keskusta
valintatilanteeseen, sen on oltava eurokriittinen, mutta siinä kisassa se ei
kuitenkaan voi menestyä Timo Soinin vastaan.
Eli Timo Soini pyrkii kääntämään eduskuntavaalikeskustelun euroväittelyksi.
Arvioni, että Keskusta ei tähän halua ryhtyä ja se pyrkiikin haastamaan
Kokoomuksen erityisesti kuntarakenne sote-asialla.
Koko yllä olevan asetelma on ongelmallinen
sosialidemokraateille, koska demarit ovat yrittäneet saada kannatusta olemalla
EU-asioissa Kokoomusta kriittisempi, mutta Euron puolella kuitenkin ja taas kuntarakenne – sote-asiassa demarit eivät ole
niin innokkaita kuin Kokoomus, mutta ovat sitoutuneet hankkeeseen vaikkeivät pakkoliitoksia
hyväksykään. Kaikissa ollaan kakkosena.
Asiallisesti näissä suurissa kysymyksissä demarit eivät nouse todelliseksi haastajaksi.
Epätoivoisia yrityksiä
Jutta Urpilaisen yritys käynnistää
ideologinen keskustelu eettisestä markkinataloudesta ei ole ottanut sen paremmin tuulta
kuin tultakaan: Veroparatiisien vastainen
kamppailu ja Euroopan sosiaalisen omantunnon
herättely tuntuvat ei-uskottavilta Suomen pääomatulojen verotuksen
porsaanreikien hyväksymisen ja tiukan EU-talouskurin
eturintamassa olon jälkeen.
Eduskunta- ja hallitusryhmän naisenemmistö
on jonkinlainen ehkä ainoa näköpiirissä oleva demareiden valtti. Silläkään kysymyksellä ei enää Tarja Halosen jälkeen ole uutuusarvoa.
Sen sijaan perussuomalaiset ehkä mielellään tarttuvat mahdollisuuteen
profiloitua akkavaltaa vastaan saadakseen lisäotetta meidän tuottavassa työssä
oleviin duunarikannattajiin.
Jutta Urpilainen ei myöskään ole kehityksestä
huolimatta saanut karsimaansa vetovoimaa. Pääministeri pörssissä Sipilän 31 ja
Kataisen 29 prosenttiin nähden Jutan tulos on tylyt 13 prosenttia – siis alle puolueen pohjalukemakannatuksen
16,1 prosentin tason ja vain yhden prosenttiyksikön Timo Soinia edellä. . Ja se
oli toukokuussa, miten lie nyt?
Yhdessä
asiassa Jutta Urpilainen on muita kovempi luu: Hän sietää käsittämättömällä
tyyneydellä huonoa menestystä ja vastoinkäymisiä. Hän on jääräpäinen
valitsemalleen linjalle, mitä se sitten onkin. Hän pitää puoluetta otteessaan
eikä mitään merkittävää liikettä häntä vastaan ole. Hänelle ei nähdä
vaihtoehtoa, vaikka suurella todennäköisyydellä voisi väittää, ettei se tästä
huonommaksikaan voisi mennä. Kysymys ei siis olekaan hänen persoonastaan vaan
yleisestä neuvottomuuden tilasta, johon puolue on saatettu tai pikemminkin
ajautunut edellisten vaalien onnettoman torjuntavoiton seurauksena. Silloin
luultiin, että taktisilla kuviolla ja tiukalla eurokritiikillä ja satunnaisella
hallitusneuvottelutuloksilla voidaan kohentaa asemia ajattelematta asioista sen
syvällisemmin.
Nuorison esiinmarssi viime puoluekokouksessa antoi lisäaikaa, sillä hetkeksi
arveltiin syntyneen jotain uutta käänteentekevää. ja se olikin vain Ilkka Kantolan vaihtamine Eero Vainioon ja puoluehallituksen
miehittäminen aloittelevilla jees-linjalaisilla.
Eero Heinäluoman varjo on ollut ja
on pitkä. Sitä on pitänyt väistellä ja / tai seurailla. Erkki Tuomiojaan ei ole uskallettu ottaa etäisyyttä ja siksi on juututtu
epämääräiseen suvantokohdan akanvirrassa pyörimiseen Luultujen onnistumisten paisuttelu ja ylisanat
ovat ylittäneet ärsytyskynnyksen tavallisten tallaajien keskuudessa
Tässä ollaan eikä muuhun pystytä. Vika ei ole vain johdossa, vaan meissä hampaattomissa
myötäjuoksijoissa.
