Kaivoin tämän kuvan esille jo hyvän aikaa ennen lokakuun loppua. Muistin, että vuoden 1980 kunnallisvaalien jälkeisenä viikon vaihteessa oli lumipyry. Leena oli sairaalassa polvileikkauksesta, Tiina serkku kuljetti nelikuukautista Anttonia sairaalaa rintaruokintaan. Ja veneeni oli vesillä. Kuvan otto hetkellä Antton oli isoveljensä Rikun hoivissa kotona.
Sunnuntaiaamu oli – kuten kuvasta näkyy – lunta tulvillaan. Olin soudellut myöhäiseen syksyyn ja niinpä piti lähteä venettä pelastamaan. Sain veneen kiskottu rantaan ja puhdistettua lumesta. Mereen jääminen olisi ollut puupaatin surma. Oli kääntämässä venettä ylösalaisin, kun paikalle ilmestyi Sunnarin Olli, joka oli lähtenyt valokuvaamaan yllättävän aikaista talvea. Ja hetken päästä sattumalta rantaan ilmestyi Sutisen Eero. Unohdimme veneen kääntämisen kun huomasimme, että miesvoimin se liukuu lumessa. Niin päätimme lähteä kiskomaan sitä Alikadun aittaan.
Kuva on matkan puolivälistä. Kuvan ottaja Maija Sunnari. Tämä ei ole mikään sankaritarina, sen sijaan ilmeistä voi päätellä, että projekti oli mielenkiintoinen, yhteinen ja hauska. Kun raahaamaan lähdettiin, niin perille vene vedettiin. Taisimme jo silloin todeta, että tämän muistamme, kuten sitten tuli käymään myöhemmin tavatessamme.
Hyvällä virkauralla ollut Olli innostui yrittämisestä ja hänen elämän hallinta petti ja hän poistui keskuudestamme ennen aikojaan. Lyhyesti sanoisin, että esimiesten ja ystävien pitäisi olla kovempia silloin kun näkevät alkoholin kuljettavan miestä. Ehkä tässä kohdassa on pistos jossain sisällä, kun sen aina kuvaa katsoessani muistan.
Olen kirjoittanut Eero Sutisesta ystävänä ja yhteiskumppanina. Muistokirjoitus löytyy näiltä sivuilta.
Eero kuoli yllättäen 1.2.2016. Viimeinen kuva silmissäni ei ole hänestä vaan hänen uudesta valkoisesta paidastaan, joka oli hänen huoneensa oven kahvassa odottamassa helmikuun 8. päivän synttäreitäni, joihin hän ei ehtinyt, sen sijaan Eero oli onnistunut kirjoittamaan Oma tie, yhteinen asia – kirjaan oman osansa.
Sen lukeminen oli silloin ja on edelleen koskettava hetki. Viimeinen virke kuuluu:
” Monenlaisia päätöksentekijöitä olen nähnyt ja ne paremmat ovat jääneet mieleen. Mikon kanssa oli mukava osallistua ja tehdä töitä koska tiesi että hommasta tulee jotain, että aina mentiin eteenpäin”.
Eteenpäin mentiin 40 vuotta sitten ja luulen, että tuo kuva on mieleeni tuonut Aaro Hellaakosken usein lainaamani lauseen: ”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki”
