Yllytyshullu
Istuimme iltaa lankomieheni Urhon ja vaimonsa Lempin heidän omin
käsin veistämässä pyöröhirsimökissä Sulkavan Vuoniemessä. ”Muikku
pistelee”, sanoo Urkia ja menoksi. Mustasalon saaren rantaan verkot. Tyyni ilta ja verkot
saadaan laskettua huonommankin soutajan avustuksella. Takaisin soudettaessa ihmettelen,
että
miten kukaan pystyy soutamaan Partalansaaren ympäri 65 kilometriä? ”Kyllä mekin siihen pystymme”, yllyttää Urkki, joka lupaa soutaa minutkin
maaliin.
Ensimmäinen lähtö vuoden 1977 heinäkuun toisen sunnuntaiaamuna klo 7.00 Hakovirran
lossin kohdalta.
Papin siunaus ja pamaus ja pienoisen sateen saattelemana sitä
ollaan menossa 575 muun soutajan kanssa. Harjoitusta pari kilometriä ja
varusteena vettä läpäisemätön hiostava tarkoitukseen sopimaton Sokoksen tuulipuku,
evästä on monenlaista retkeilijälle sopivaa termospullokahvista alkaen; taisivat
jäädä kotiin tuotaviksi. Sovimme, että vaihdamme kerran tunnissa soutajan ja perämiehen
paikkoja, silloin ei vielä puhuttu melomisesta, osat olivat kuten laulusolistin
ja säestäjän eikä kuten nykyisin duon yhteisesitys. Maaliin tultiin vajaassa
yhdeksässä tunnissa kämmenen kokoiset rakot takapuolessa ja pienemmät käsissä. Veneestä
nousu kirkon rannassa oli hidastettu elokuvan mallinen – ikään kuin ennakoiden,
mitä liikkuminen tulee olemaan ihan arkiaskareissa neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Kuohuvan
juomiseen ei voimia enää ollutkaan.
Mutta kipinä oli syttynyt
Oppiakin oli saatu kovan penkin kautta -konkreettisesti.
Ei harjoittelematta eikä totuttelematta pidä lähteä järven selillä, joissa on
mittaa parikymmentä kilometriä ja tuulta saman verran kuin Luonnonmaata
kiertäessä. Viisas nyrkkisääntö on: Harjoiteltava on kolme kertaa soudettava matka,
joista kolme kertaa matkan kolmanneksen kertasuorituksia; siis yhteensä 200 km
ja 3×20 km.
Sen jälkeen paikat kestävät ja juomat maistuvat soudun jälkeenkin. Ja niin
sitten on menty yhtä Neuvostoliiton matkaa ja sairaalareissua lukuun ottamatta
neljäkymmentä kertaa.
Kaverit eivät ole jättäneet
Soutukavereina ovat olleet: Urho Matteinen, Jorma Kauppila, Pentti Palsa, Aimo Kauppila, Riku Rönnholm Ja
sitten 25 kertaa lankoni Rauno Vänttinen,
joka viimeisellä kerralla vuonna 2016 oli 78 vuotias, mutta hyväkuntoinen teräsmies.
Nyt
parin viime vuotena olemme soudelleet Timo Lempiäisen kanssa. Kiitos teille, jotka olette jaksaneet
soutaa kanssani ”tyynet ja tuuliset veet” tällä vanhanaikaisella
vuorosoutumallilla; olen ollut heikompi lenkki, mutta sitkeä.
Vuonna 1996 oli hankalin keli, harjoitukset olivat vähissä Brysselin
komennuksen vuoksi. Lämpötila oli + 9 astetta vesi ehkäpä 13 astetta, vesisadetta
ja tuulta oli vaarallisen paljon. Havereita sattui useampia, naantalilaispari
Pekka ja Antti kaatuivat Kietävälällä ja apua tuli niin myöhään, että hypotermia
pääsi yllättämään. Meidän kierros kesti yhdeksän tuntia ja koko matka
tuulipuvussa ja silti perille kylmänä kalikkana ja kankeana. Rauskin kanssa kylmästä
valittaessamme vastaanottajana ollut Riku sarakastisesti suositteli, että olisi pitänyt soutaa sen
verran, että lämpenee.
Aikaa kierrokseen, jonka mitta on tarkentunut 58
kilometriksi
olemme käyttäneet keksimäärin kahdeksan tuntia
+/- tunti kelistä ja kunnosta riippuen. Omalla veneelle olemme soutanet
puolet matkoista toisen puolen olemme tehneet vuokratulla kilpavenellä.
Oma vuoden
1980-mallisen Miettisen tekemän lautakilpaveneen Rauski kunnosti lasikuitupohjaiseksi vedessä
pitämistä sietäväksi. Vene onkin N:ro 1 paikallaan huhtikuusta marraskuuhun ja vanha kaunotar on
vieläkin käytössä vaikka aavistuksen vuotavana.
Miksi tinki on täynnä?
Mökillä on Pärnäsen Maurin sorvaama 40 reikäinen mitalilauta. johon tänä vuonna tuli sitten viimeinen prinikka.
Aikaa kului 8 tuntia 18 minuuttia. Matkaa hidasti oikullinen tuuli ja pieni
pelastusoperaatio, jossa edessämmä soutanut yli 70-sarjan vuorosoutuvene tuli
vaihdon aikana kesävihurin yllättämäksi ja kiikkerä vene kaatui. Kovassa
tuulessa kaksikon oli mahdotonta saada venettä rantaan. Timo soutaessa ja melaani tarttuneina hinasimme veneen rantaan ja hälytimme apua. Onneksi läheiseltä mökiltä tuli pikavauhtia Buster ja vene saatiin käännettyä ja tyhjennettyä
vesilastista. Se oli todellinen Bail Out operaatio ja niin veteraani kuntoilijat soutivat loppumatkan 15 kilometriä maaliin. Kylmissään ja kangistuneena
tulivat varttia meidän jälkeen maaliin. Veneestä nouseminen vaati apua.
Haveripaikka oli ihan lähellä
ensimmäisen yksisoudun 67 vuotiaana voittaneen Einari Luukkosen 67 Leppäsaari nimistä kotitilaa. Kun Einarilta
kysyttiin kovan kunnon salaisuutta, vastasi hän, että se on keskioluen
ansioita, ”kun pitää soutaa kotisaaresta kirkolle kaljalle, niin siinä se kunto
kohenee”.
Mitalien jaon lisäksi suursouduissa jaetaan kunniaa ja
mainetta: Soutuneuvoksen arvon saa kymmenen kerran jälkeen ja kolmekymmentä
kertaa soutaneet ylennetään suursoutuneuvokseksi. Pronssisen erikoismitalin saa
20 kerran, hopeisen 30 kerran ja kultaisen 40 kerran jälkeen.
Miksi soudan ?
Yllytyksestä se alkoi ja sitten kärpänen on iskenyt ajatuksella istuen niveliä rasittamatta kuntoa vaihtuvassa maisemassa. Ja onhan siitä mukava vaatimattomasti mainita; aika usein
saa kohteliailta kanssaihmisiltä mairittelevia kommentteja.
JA ON SOUDETTU: Sulkavan soutuja yhteensä 2.400 kilometriä = Saariselle ja takaisin. Kun harjoituksen lasketaan päälle, päästään yhteensä 10.000 kilometriin, eli soutuveneellä Kiinaan!
Tärkeintä ei ole purjehtiminen eikä soutaminen, vaan liikkuminen.
Soutuun
osallistuminen pakottaa harjoittelemaan soudun lisäksi hiihtoa, retkiluistelua,
pyöräilyä ja keppikävelyä. Sen sijaan soutulaite
on jäänyt melko vieraaksi kapineeksi. Kuntoliikunnan pitäisi tapahtua ulkona käyttämättä
autoa suorituspaikalle menemiseen. Hyötyliikunta on viisainta ja helppoa
Naantalin kokoisessa kaupungissa vaikka potkulaudalla. Ja sen verran annan periksi periaatteista,
että kyllä Lapissa pitää pari kolme kerta vuodessa käydä hiihtämässä
hiilijalanjäljenkin kustannuksella.
Soutuihin valmistautumisessa on paljon hyödyllistä ja hyvää yhdellä
poikkeuksella: Pitkään suoritukseen lähteminen edellyttää tankkausta eli
hiilihydraattien syömistä, että energia riittää. Se vaihe tahtoo jäädä päälle ja sen näkyy vaa’an
viisarissa.
Entä mitä nyt?
Soutuihin osallistumistinki on täynnä. Vuorosoutu on
vaativa laji -vaihtamiseen liittyy riski; tasa-painon heikkeneminen ja kankeuden lisääntyminen lisäävät kaatumisvaaraa, jonka mahdollisuuden osoitti veteraanikollegojen haveri. Soutamista yritän
jatkaa ilman tavoitteita niin kauan kun
veneeseen jaksan kiivetä. Sulkavallakin soutelen ja vähintään hengessä
osallistun joka vuonna suursoutuihin, joihin yllytän nuorempia ottamaan osaa.
MR
Ps. Tärkeä Rauski ja vene kuva lisätty 11.7.2018
