Tämä kuultiin konsertissa juuri
hetkeä ennen….
Vier letzte Lieder
jäi Straussin joutsenlauluksi ja kauniimpi se ei voisi olla. Peittelemätön,
nostalgian kullalla silattu kaipaus romantiikan aikakauteen sekä säveltäjän
“läpi elämän jatkunut rakkaus sopraanoääneen” kertovat sodan
tuhoamasta kauneuden ja yksityisen onnen maailmasta.
Straussin
hyvästijättö ei sisällä resignaatiota ja vain aavistuksia tuonpuolei- sesta.
Iltaruskossa kylpevän maailman aistillinen hehku saattelee areenalta poistuvaa
säveltäjää.
Beim Schlafengehen
-laulusta kuultaa väsymys, joka väistyy kolmannessa säkeistössä laulajan
sielun kohotessa siivilleen – sopraanoääni ja orkesteri seuraavat sanoja
haltioituneina ylhäisiin korkeuksiin.
Im Abendrot antaa
laulusarjalle lähes sinfonisen päätöksen. Vaelluksensa päähän tullut
pariskunta katsoo taakse jäänyttä maisemaa uupuneena, mutta onnellisena.
Laulun päättäviä sanoja “Ist dies etwa der Tod?” (“Onko tämä kenties
kuolema?”) säestää sävelaihe Straussin sinfonisesta runoelmasta Kuolema ja
kirkastus.
Kuolinvuoteellaan Strauss
vakuutti, että “kuolema on juuri sellaista, jollaiseksi sävelsin Tod und Verklärungissa”.
Orkesterin hiipuessa hiljaisuuteen päätökseen liittyvät vielä toisen
laulun leivojen trillit.
Beim Schlafengehen
Nun der Tag mich müd‘
gemacht, soll mein sehnliches Verlangen freundlich die gestirnte Nacht wie ein
müdes Kind empfangen.
Hände, lasst von
allem Tun,
Stirn, vergiss du alles denken,
alle meine Sinne nun
wollen sich in Schlummer senken.
Und die Seele
unbewacht,
will in freien Flügen schweben, um im Zauberkreis der Nacht tieg und
tausendfach zu leben.
Nukkumaan
Kun päivä on voimani
vienyt ottakoon kiihkeä kaipuu tähtiyön auliina vastaan kuin väsynyt lapsi.
Käsistään
kirvotkoon työ, otsa, jo unohda mietteet, näkö, kuulo ja tunto vajoaa
horrokseen.
Kahleeton sielu nousee
vapain siiveniskuin
yön taikapiiriä kohti elääkseen tuhansin tavoin.