Maria
Romantschukin kirja ei kuitenkaan ole vähemmässäkään määrin paljastus tai
häväistykirja, vaan päinvastoin korrekti kertomus kirjoittajan omasta urasta ja
sen merkittävimmästä vaiheesta. Sivupääosassa oleva presidentti tulee hyvin toimeen Marian kanssa huolimatta siitä,
että molemmat ovat itsellisiä, itsepäisiä ja tarvittaessa vähemmän vaatimattomia.
Jollakin tavalla opin tuntemaan eduskuntatoimittaja Maria
Romantschukin. Taisin hänet luokitella äidinkielen ja fiksun ulkomuodon
perusteella bättre folkettiin kuuluvaksi snobiksi. Varauksellisuutta lisäsi tieto
siitä, että hän oli naimisissa Leif
Salmenin kanssa. Lefalta ei paljoakaan ymmärrystä demareille herunut. Hän
kun oli viisas ja aina oikeassa eikä tavallinen tallaaja.
Kirjasta selvisi, että Marian tausta ei ollut yläluokkainen
ja että hänen ideologiansa oli ruotsinkielisten liberaalien feminismiä. Tarja Halonen oli fiksu poimiessaan
hänet lähipiiriinsä. Joku demarikaaderitoimittaja olisi ollut hengenvaarallinen
valinta. Brysselistäkin kokemusta hankkinut Eila Nevalainen, vaikka olikin demari, oli hyvää jatkoa valitulle
linjalle.
Kirja dramaattisin kertomus koskee Irak gatea. Kertomus on
se kuvaava, että pohdiskeleva. Sattumalta pienen tuokiokuvan saimme kokea mekin
Naantalin Musiikkijuhlilla isäntinä olleet. Presidentti tuli veneellä
Naantaliin, vastaan otti kukat ja laulut ja istui konsertissa ja piti pokkansa.
Ohjelma oli mukaansa tempaava ja vain vastaus kysymykseen ”miltä tuntui” olisi
voinut paljastaa, että jotain hankalaa oli Tarja Halosella mielessään. ”Joskus
on sellainen tilanne, ettei hyväkään musiikki pysty tunnelmaa nostamaan.”
Niin kysymyshän oli siitä, että kanslian pitkäaikainen perustuslakispesialisti Martti Manninen taustaltaan keskustalainen
oli lähettänyt yllättäen ja pyytämättä Anneli
Jäätteenmäelle fakseja, joiden joukossa oli Buschin ja Lipposen keskustelu
Irakin tilanteesta ja tuo kuuluisa termi koalitio, jota vääristelemällä sitten
vaalit voitettiin.
Maria kuvaa Mannista vetäytyväksi ja omissa oloissaan olevaksi. Ujo ja
hiljaisen sorttinen Manninen olikin, mutta voi siinäkin kirjassa mainitussa
olla jotain perää, että Manninen myös jätettiin kabinetin ulkopuolelle.
Kirjassa pohdiskellaan motiiveja, että olisiko Tarja Halonen voinut olla
aloitteellinen tukeakseen Jätteenmäkeä Lipposta vastaan. Maria Romantschuk
todistaa uskottavasti, ettei hän ei sellaiseen usko nähtyään presidentin
järkyttyneet reaktiot.
Tarja Halosen oikeustaju ja hänen asemansa kulkeva edellä, vaikka olenkin
varma, ettei hänelle Paavo Lipposen tappio ollut surun aihe. Ja kun kirjaa
lukee ja kun siitä pystyy tunnistamaan, että tämä asetelma oli kansliassa tiedossa,
niin voi olla niin, että Martti Manninen on tunnelmasta saanut itsellensä ,
siis kuviteltua rohkaisua, mutta ei muuta.
Itse arvelen, että Martti Manninen lankesi Anneli Jätteenmäen pauloihin. En
tietenkään tiedä eikä ainakaan oikeus sitä uskonut eikä pitänyt merkittävänä,
että Jäätteenmäki olisi toiminut laittomasti. Siihen hänellä hänen onnekseen ei
ollut mahdollisuutta asemansa vuoksi. Sen sijaan moraalinen vastuu ja häpeä tapahtumista on
ja pysyy Jäätteenmäellä. Manninen oli poliittinen jihadisti.
Olen tullut Tarja Halosen kanssa samaan aikaan eduskuntaan
vuonna 1979 ja kuulunut sd-ryhmässä ei fraktioihin, joita silloin vielä oli vasen-oikea-akselilla.
Me onneksi olimme eri vaalipiiristä ja siksi näkemyseroista huolimatta tulimme
toimeen. Arvostin Tarjan selkeyttä ja periaatteellisuutta. Joissakin asioissa
pidin häntä huiveineen naivina ja eikä hän tainnut juurikaan arvostaa minua
ryhmätoverina. Kun hän oikein pahasti haukkui Paavo Lipposta, sanoi hän Paavon
olevan ”samanlainen oikeistodemari kuin Rönnholm, vaikka onkin puolimetriä
pidempi”. Mutta oman tulkinta mukaan vanhaa hokemaa vihollinen
verivihollinen, puoluetoveri- pitää jatkaa vielä pahimmalla luokalla eli Helsingin
pirin johdosta kilpailevat demarit. Se asetelma ei häviä helpolla. Siitä taitaa
olla perimiltään kysymys Tarjan ja Paavonkin suhteissa
Tarja Halosen toisen kauden vaali meni tiukoille.
Marian
arvio toisen kierroksen uhkaavasta kehityksestä oli oikea. Voi olla, että hänen
rehelliset kommentit ja ohjeet pelastivat tilanteen. Tarjan vaaliorganisaatio
valmistautui juhlaan ja halusi itse paistatella kuningattaren loisteessa ja
unohti nöyryyden ja työn. Tämä synti oli meissä kaikissa ja aivan erityisesti Helsingin
Hakaniemessä. Tarjalla olisi ehdottomasti pitänyt olla Maria Romantschukin
tyyppinen analyyttinen ja kokenut viestintäspesialisti lähimpänä apunaan työväentalonenäisiä
diletanttien sijasta. Mutta onneksi Tarjan vetovoima kesti.
Kirjassa käydään Fortumissa Mikael Liliuksen apuna. Nalle
Wahlroos taisi olla kummina. Tavallisemman Tapio
Kuulan kanssa ei sitten enää synkannut ja niinpä Maria pääsi unelma hommiin
Tammeen kirjallisuus alalle. Bonnierien järjestelyt sitten hänet ulkoistivat.
Kirjan lopuksi palataan Tarjan 70-vuotissynttäreihin ja Kaari Utrion puheeseen.
”Pidin hänen määritelmästä tuittupäisestä muijasta myönteisenä.
Naine ei pärjää, jos on liian anteeksipyytelevä. Naisen on osattava olla myös
vaativa- silläkin uhalla, että hän saa kuulla olevansa komenteleva ja
määräilevä.”
Ehkä olen väärässä, mutta olisiko niin, että vaikka valta ei
pilaisikaan, kuten Maria sanoo, niin valta vahvistaa oma uskoa.
Kirja on ammattitaidon näyte. Ymmärrettävä, selkeä, etenevä
ja mielenkiintoa ruokkiva tekstiä sekä sopivan lyhyt. Läpilukeminen ei ole ajanhukkaa, näin turkulaispositiivisesti
sanottuna.
