Loppiaisaattona sunnuntaina sytyttelen kakluunia. Teen sen, vaikka sitä kauan epäilin, ylimmäisistä klapeista alkaen. Mutta pakko oli uskoa, kun perheemme fiksumpi – tätä homma normaalisti hoitava- on käytännössä opettanut, että teorian mukainen tapa toimii.
Tämä on sellainen analoginen – siis verrattavissa olevan samankaltaisuus, mitä yhteiskunnassa kannattaa miettiä. Onko niin Nalle, että joku asia voi sittenkin toimia omista piintyneistä asenteista huolimatta.
Tarkoitan tässä juuri luettavana olevan Björn Wahlroosin kirjan selitystä työmarkkinoiden siis ammattiyhdistyliikkeen erityisestä syyllisyydestä Suomen ongelmiin. Nalle kirjoittaa näin:
Euroon liittyminen edellytti työmarkkinoiden monopoleja purkavia reformeja, joita ei saatu tehdyksi.
Maa olisi luultavasti jotenkin pystynyt elämään euron kanssa , kunhan tavalla tai toisella olisi varmistuttu siitä, että palkanmuodostus ei riistäydy käsistä. Mutta siinnäkään ei onnistuttu. Ratkaisevaa ei ole se, oliko syyllinen Nokia-boomi , Sari sairaanhoitaja vai AKT. Tavoitteeseen ei päästy. Keskitetty työmarkkinajärjestelmämme ei euron aikakaudella toimi ilman työmarkkinoiden voimakasta poliittista ohjausta, johon sosialidemokraatit eivät näytä enää pystyvän. Devalvaatio-option puuttuessa vientiteollisuuden pitäisi tuhoisten lakkojenkin uhalla, pystyä panemaan kovan kovaa vastaan sopimusneuvotteluissa. Se ei kuitenkaan ainakaan lyhyellä aikavälillä välttämättä ole taloudellisessa intressissä. On usein helpompaa antaa periksi ja sitten siirtää työpaikat muualle.
Teknologiateollisuuden työehtosopimus neuvottelut päättyivät sopuun. Pää on avattu ja vientiteollisuusvetoinen työmarkkinalohko on toiminut ruotsalaisoppisen mallin mukaan. Työn hinta määrätään kilpailluilla aloilla ja toiveena on, että se olisi jonkinlainen raami, jossa muutkin työmarkkinaosapuolet tyytyisivät toimimaan.
”Vaikeaa se on mutt, toivo jää”, Toivotaan, toivotaan laulun sanat soivat korvissa.
Tapahtumia ja tunnuslukuja seuraavana ja ottaen huomioon Sipilän hallituksen aikaisen vastakkain asettelun ilmapiirin jälkeen tulos näyttää järkevältä jonkin sortin sosialidemokratialta.
Jopa ETLA:n tutkija sanoo selvästi, ettei sopimus heikennä Suomen kilpailukykyä ja kun vielä kun tuore työantajaedustaja Minna Hellekin toteaa, että sen kanssa voidaan elää, niin on todennäköistä, että sopimus oli työnantajille hyvä. Jälkikäteen vaikutta kummalliselta valtakunnansovittelija Vuokko Piekkalan palkankorotus avausesitys 1,5 ja myöhempi kompromissi esitys 2,4 prosenttia. Ne olivat puhtaasti toisen osapuolen eli työnantajan etujen ajamista eikä sovittelua.
Riku Aalto taas lakonisesti toteaa, että duunarin ostovoima kasvaa.
Metsän ja kemian pitäis nyt päästä sopimuksiin ja nyt mielenkiintoista on nähdä ensinnäkin: haluaako UPM:n hallituksen puheenjohtaja sekaantua sopimusasioihin oman omistajaohjauksensa mallin mukaisesti eli kova kovaa vastaan ja toiseksi miten Neste tässä toimii; yhtiöllä on varaa maksaa kunnon korotukset varsinkin jos painopistettä siirretään Nallen mallin mukaan muualle.
Taas kerran tarvitaan todellisia vastuunkantajia ja kohtuullista viisautta, holttia.
