Vuoden 1918 muistovuosi on kääntymässä jälkipuolelleen.
Sisällissotaa edeltävien, sen aikaisten ja sen jälkeisten tapahtumien äärelle
on vuoden aikana eri muodoissa pysähdytty muistelemaan. Viime vuosikymmenien
aikana julkaistut tutkimukset ovat tuoneet uutta tietoa tuon katastrofin eri
vaiheista ja yksityiskohdista. Uusimpana esimerkkinä tiedon lisääntymisestä on
uutinen Seinäjoella sijainneesta vankileiristä.
Sadan vuoden välimatka itse tapahtumiin on helpottanut niiden tutkimista ja
tapahtuneen arviointia. Aseelliseksi kapinaksi, terrorismiksi ja murhiksi,
mielivaltaisiksi teloituksiksi ja järkyttäviksi vankileirioloiksi särkynyt
itsenäinen Suomi kätki sisäänsä valtavan määrin vihaa ja katkeruutta, surua ja
murhetta, jota ei ensimmäisinä vuosikymmeninä kyetty mitenkään käsittelemään.
Valkoisen puolen kertomus tuosta sodasta sai vapaussodan nimen, koska tuo nimi
tuntui kunniallisemmalta kuin kansalaissota tai veljessota, josta tosiasiassa
oli kyse.
Vasta myöhemmin, viime sotien jälkeen avautui kulttuurin keinoin mahdollisuus
ajatella ja tulkita tapahtunutta väkivaltana, jossa veli kävi veljeään vastaan
asein. Paradoksaalisella tavalla tapahtuneen inhimillistäminen paljasti, kuinka
valtavan mittakaavan yksilöiden epäinhimillisyys saikaan sodassa.
Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla onnistui hyvällä tavalla murtamaan
vapaussotakertomuksen monopolin sisällissodan tulkinnassa.
Tätä tulin pohtineeksi, kun sain kutsun osallistua juhlapuhujana Sastamalan
Vammalassa viime sunnuntaina pidettyyn juhlaan ja muistotilaisuuteen. (puheeni
löytyy facebookista) Paikkakunnalla oli runsas vuosi sitten syntynyt
päättäväinen aloite muistokivestä, johon kiinnitettäisiin kaikkien tiedossa
olevien punaisten puolella kaatuneitten ja sisällissodan uhrien nimet, niiden
jotka olivat paikkakuntalaisia. Työ oli valtava kun nimiä kertyi yli
viisisataa. Tyhjästä käynnistetty hanke muistokiven ja nimilaattojen
teettämiseksi vaati valtavaa sitkeyttä. Julkisten tuen ja yksityisten
lahjoittajien, muun muassa monien yritysten rahalahjoituksin hanke eteni.
Seurakunnan puolella kyettiin tekemään päätös siitä, että muistokivi voitiin
sijoittaa Tyrvään kirkon viereiselle hautausmaalle. Kiven
paljastustilaisuudessa muistutettiin siitä, että punaiset uhrit olivat kristittyjä
kirkon jäseniä. Kirkossa pidetyssä tilaisuudessa heidät vihdoin myös siunattiin
haudan lepoon piispa Kallialan toimesta. Paikalla olleet omaiset laskivat kukat
muistomerkille.
Puheessani sanoin, että muistomerkki on osoitus siitä, että uskomme ihmisarvon
kuuluvan siihen nimensä saaneille. Muistomerkki kunnioittaa omaisten surua ja
antaa heille mahdollisuuden tätä surua työstää. Kuolemassa kaikki ovat lopulta
saman arvoisia riippumatta siitä millaiseksi elämä on muodostunut. Siksi
jokainen ansaitsee tulla muistetuksi kuolemansa jälkeen.
Vammalan lukiolla pidetyssä juhlassa oli monipuolinen ohjelma. Kuultiin
koskettava omaisen puheenvuoro, johon sisältyi hänen isoisänsä kohtaloa
valaiseva kertomus. Kuultiin kuolemaan tuomitun punaisen vankileiriltä vaimolleen
lähettämä kirje. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi se miten syvää katkeruutta
nuo olosuhteet aikanaan loivat. Monissa lauluissa syvä katkeruus ja kostonhalu
heijastuivat pitkään vaikka Suomi samaan aikaan alkoi rakentua poliittiset
rajat ylittävän yhteistyön voimin.
Juhlassa, jota voi sanoa muistotilaisuudeksi, oli sovinnon juhlan tuntu.
Päällimmäiseksi jäi ilo siitä, miten upeaksi tämä maa on kehittynyt kuluneen
sadan vuoden aikana eri väestöryhmien yhteistyöllä. Juhla oli otsikoitu Ei
koskaan enää! Menneestä on halu oppia. Hyvä tulevaisuus nousee demokratiasta,
sananvapaudesta, sosiaaliturvasta, koulutuksesta, oikeusvaltiorakenteista, ja
laillisuudesta. Ei koskaan enää, velvoittaa meitä kaikkia tekemään työtä sen
eteen, ettei mikään ryhmä putoa yhteiskunnan ulkopuolelle, ettei mikään ryhmä
koe tilannettaan niin epätoivoiseksi, että käy ase kädessä veljeään vastaan.
