Itsenäisyys on omista asioista huolehtimista

”Maamme poliittisen historian syvällisesti tunteva Timo Soikkanen sanoo Suomi neidon joutuneen niin täysin miehelään EU:n taloudellisessa päätöksenteossa, että itsenäisyys alkaa olla mennyttä”, kirjoitetaan TS:n pääkirjoituksessa. 

Hämmästyin Mikä tässä mättää?
 Näin voi ajatella poliittisin perustein maailmaa katsova ja suuren tutkijauransa Urho Kekkosen parissa tehnyt historioitsija. Mutta vaikka onkin lajinsa huippu, niin jotain puutuu. Se puute on luulo, että  talouden perusrakenteen alistaminen poliittiselle ylärakenteelle olisi mahdollista. Näin on voinut olla   voi olla kansallisromanttisen innostuksen vallitessa alistetussa maassa tai valtiollissosialistisen ylivallan ikeen alla., Mutta se ei ole pienen kansakunnan puhumattakaan tavallisen kansalaisen elämää määräävää..

Suomea rajoittaisi ilman mitään EU:ta markkinavoimat vielä rajummin, Meillä siitä on kokemusta  1990-luvun laman  ajoilta.  Riippuvuutemme maailman kaupasta ja rahoitusmarkkinoista ohjasi ylärakennetta eikä päinvastoin.Tämän näytelmän juonen luulisi olevan selvän,  Valitettavasti tämä näkökulma vanhana  uutena tekijänä ei ole tarttunut varttuneemman polven  historioitsijan tajuntaan.. 

Suomi on taistellen säilyttänyt itsenäisyyden. Suomi pitää puoliaan olemalla yhteistoiminnassa mukana,  ei eristäytymällä.

Itsenäisyyden symbolit pysyvät paikallaan, kunhan tunteen ohella annetaan järjelle sijaa. Ja se ei tarkoita pienintäkään väheksyntää kasakunnan puolustajien ja rakentajien ponnistuksia kohtaan.

Näillä sivuilla olen aikaisemminkin lainannut Helsingin Sanomissa syyskuussa 2012  ollutta onnistunutta itsenäisyyden arviota , jonka on kirjoittanut Tuomo Pihlajaniemi.

”Jos itsenäisyys nähdään enemmänkin periaatteellisena päätöksenteon vapautena kuin todellisena toimintavapautena, silloin Suomen itsenäisyys saattoi hyvinkin olla suurimmillaan 1990-luvun alussa Neuvostoliiton romahdettua.

Jos itsenäisyys sitä vastoin nähdään ensisijaisesti todellisena toimintavapautena, silloin Suomi on ollut kaikkein itsenäisin EU-kaudella, varsinkin niinä jaksoina, jolloin se on pyrkinyt aktiivisesti vaikuttamaan EU:n vallankäyttöön ja kehitykseen.

Itsenäisyys on aina suhteellista. Epäilen, voidaanko edes teoreettisesti ajatella täysin muista valtioista riippumatonta valtiota. Ehkä sellaisen voi löytää jostain maapallon ulkopuolelta, toisesta universumista.

Päädytään siis jonkinlaiseen paradoksiin: mitä enemmän valtiolla on suhteita (ja riippuvuuksia) ympäristöönsä, sitä itsenäisemmin se pystyy toimimaan. Edellytyksenä luonnollisesti on, että kaikki suhteet ovat kohtuullisesti tasapainossa – minkään yksittäisen ulkopuolisen tahon vaikutusvalta ei kasva ylivoimaisen suureksi.” (lihavointi mr)

Yllä oleva on mietittyä  eikä yksinkertaistettua tekstiä. Aiheen pohdiskelu pistää huomaaman, että itsenäisyys arvona on ajankohtaan sidottu muuttuja. Luonnollista on, että vastaajien kokemustaso ja historian tuntemus sekä poliittiset mieltymykset ovat rajoittavia tai ohjaavia tekijöitä. Aiheeseen liittyy hyvin voimakkaita tunnelatauksia ja siksi on välttämätöntä, että tunnustamma jokaisella olevan oikeuden korostaa itsenäisyydessä tärkeänä pitämiään tekijöitä.

Laajempi näkökenttä avautuu asioita seuraavalle toimittajalle – tarkoitan niitä, joille oleellinen on tärkeää, enkä skuupin (kohuotsikoiden) hierojia. Tässä sarjassa ja tähän asiaan liittyen on taas kerran  Unto Hämäläinen onnistunut tiivistämään asian ytimen.  Luettuaan Suomen liittoutumisen uutta historian tulkintaa monen uuden kirjan verran  hän kirjoittaa:

Suuri sanoo, pieni anoo

• Mi­tä jär­keä on lu­kea tu­hat si­vua teks­tiä, jo­ka ker­too Suo­men ja Sak­san suh­teis­ta en­nen tois­ta maail­man­so­taa ja so­dan ai­ka­na?
  
• En­sim­mäi­nen ope­tus on, et­tä ”suu­ri sa­noo, pie­ni anoo”. Suo­mi oli Sak­sal­le vain yk­si pe­li­nap­pu­la, ei yh­tään sen enem­pää.

  Toi­nen ope­tus on, et­tä isot dik­ta­tuu­rit ovat sa­man­lai­sia, oli­vat­pa ne min­kä vä­ri­siä ta­han­sa. Hit­le­rin Sak­sa käyt­ti Suo­mea koh­taan sa­man­lai­sia kei­no­ja, joi­ta Neu­vos­to­liit­to tois­ti kyl­män so­dan ai­ka­na.
  Suo­ma­lai­set ha­ra­si­vat mo­lem­pia vas­taan, mut­ta vä­lil­lä vas­tus­tus­ky­ky heik­ke­ni. Sil­loin Suo­mi pääs­ti dik­ta­tuu­rin liian lä­hel­le, ei­kä näh­nyt kun­nol­la sen vi­ko­ja.

• Kun Man­ner­heim kä­vi Hit­le­rin luo­na, ylis­tet­tiin ase­to­ve­ruut­ta. Kun Kek­ko­nen met­säs­ti vil­li­si­ko­ja Za­vi­do­vos­sa, ylis­tet­tiin naa­pu­ri­suh­tei­ta.
• Kol­mas ope­tus on, et­tä Eu­roo­pan unio­ni on kaik­ki­ne vi­koi­neen­kin ol­lut hy­väk­si Eu­roo­pal­le: EU on ke­syt­tä­nyt Sak­san ja pa­don­nut Neu­vos­to­lii­ton ja Ve­nä­jän val­lan­ha­lua. Sii­tä EU an­sait­see No­be­lin rau­han­pal­kin­non, jo­ka ojen­ne­taan en­si vii­kol­la Os­los­sa.
  

• Eu­roo­pan unio­nin jä­se­nyys tu­lee meil­le kal­liik­si, mut­ta so­dan pel­kää­mi­nen se vas­ta kal­liik­si kä­vi­si. Vä­li­rau­han ai­ka­na kak­si kol­mas­osaa val­tion bud­je­tis­ta ku­lui puo­lus­tus­me­noi­hin.
  Se on muu­ten yh­tä pal­jon kuin val­tiol­ta me­nee nyt so­siaa­li- ja ter­veys­po­li­tiik­kaan, kou­lu­tuk­seen, tut­ki­muk­seen ja kult­tuu­riin.

Voimakas vertaus tiivistyksen lopuksi saa varmaan vastaväitteitä. Mutta vaikka rinnastuksen  puolittaa,  jää vieläkin selkeä kuva siitä, että Eurooppa on  rauhan prosessi.
Suomen tasavallan  budjetin   nykyinen rakenne kertoo, että se on Suomen ja suomalaisten päättämä. Ja niin tulemme tekemään vastaisuudessakin; Päätäntävaltaamme rajoittaa   kansantaloutemme suorituskyky, joista merkittävin on yritystoiminnan markkinoilla menestyminen. EU on asettamassa  julkiselle taloudelle raameja, jotka  itsekin tiedämme välttämättömiksi, ja jotka ovat selvästi väljemmät kuin meidän ollessa EU:n ulkopuolella 1990-luvun laman aikana, kuten kirjoituksen alkupuolella yritin kertoa.

ITSENÄISYYS ON OMISTA ASIOISTA HUOLEHTIMISTA

Suomi huomataan ja tunnustetaan, kuten kuvasta näkyy