”Niin kaikki kauniit muistot” on joululaulujen sanoma.
Syvempiä muistoja on jouluaaton kirkkohartaus, joka oli perheessämme poikkeuksellinen, koska siellä kävimme sisareni Leenan ja isän kanssa. Äiti valmisteli varsinaisen joulun ruokineen ja lahjoineen.
Illalla kotona syömisen jälkeen toinen isän hartaus : Huonosti kuuluvasta radiosta kuunneltiin Taatan pakina, Nobel kirjailija F.E: Sillanpää kertoi ja tunnelmoi lähinnä vain äänen sävy ja sointi on mieleeni jäänyt.
Nyt tänä jouluna Helsingin Sanomat julkaisi Suomen Sosialidemokraatissa vuonna 1938 olleen Sillanpään kirjoituksen: Joulukirje diktaattoreille. Kirjoitus päättyi:
Meidän, joiden tunnuslauseen suuri saksalainen omasta puolestaan on kerrankiteyttänyt sanoiksi: Jalo ihminen olkoon, avulias ja hyvä.
Joulun muistoihin kuuluivat sodan muistot -ei meillä – vaan leikkikavereittemme isän Aallon Alpon luutnantin sotilaspuku. Hän oli sanakaripatsaalla tehnyt vuoronsa kunniavartiossa.
Samaan aihepiiriin liittyy tämän kirjoituksen artikkeli kuva Lappalaistenmäen tähystystornista aukosta kaupunkiin kotinurkille päin. Sieltä pikkupoika näki koko kaupungin – koko maailman tavallaan.
Monumenttina se muistuttaa Talvisodasta. Siellä tähystettiin vihollisen lentokoneita, joiden arveltiin tähtäävän Turkuun. Tähystäjällä oli puhelin, jolla hän teki ilmoituksen havainnosta. Kylmää siellä on aina nykyisinkin, henkisestikin.
Kotipihalta katsottuna torni oli korkeuksissa; sille kiipeäminen tärkeä etappi kasvussa.
Näinä aikoina on sinne tullut poikettua tavallista useammin. Se liittyy tietenkin Ukrainan vääryydellä ja julmalla voimalla aloitettuun sotaan.
Yhtäläisyys Suomen historiaan on liian kouriintuntuva.
Muitakin muistoja sota ja sen seuraukset ovat mieleeni tuoneet
Hiljaisena hetkenä käydessäni Tiiliholvissa nykyisessä NTY:n kokoustilassa muistelin linja-automatkaa. Harvat matkat olivat tapauksia sinänsä. Työväenyhdistyksen naisjaosto oli lähtenyt juhlistamaan sotaorvon kummilapsensa (Salo taisi olla pjan nimin) ripille pääsyä Messukylään. Linja-autossa oli hiljainen tunnelma, kirkossa seremoniaa seurattiin ja sitten syötiin pojan kotitalon pihalla erinomaista lihafärssiä. Äidilleni ihmettelin miten heillä on varaa tällaiselle porukalle tarjota, sain kuitenkin kuulla, että naisjaosto oli rahoittanut syömisen kustannukset.
Tavaraa ja / tai rahaa oli kerätty vuoden aikana ompeluseuroissa. Matka maksettiin itse ja sillä palkittiin uurastus. Kummipojan äidille ja sukulaisille se oli kuitenkin kova ruljanssi. Tapahtuma on varmaan 1950-luvun puolessa välissä eli ennen oheisen Apro Tuomisen historiikin kuvan aikaa.
Silloin oltiin isänmaan asialla. Eikä apu rajoittunut Naantaliin.
Vähäisistä oloista kerättiin edellä mainitulle sotaorpo-kummipojalle ja Turtolassa asuvalla vähävaraiselle kummiperheelle jouluksi paketti ja vaatteita munakin aikoina
– Kun oli henkeä ei ollut varoja, nyt kun on varoja ei ole henkeä –
tai ehkä sittenkin ainakin vähän.
Kun Naantalin Työväenyhdistyksen säätiö avustaa tänä jouluna ja ensi keväänä Ukrainan lapsia, on kyse samasta isänmaan asiasta. Tuetaan niitä, jotka ovat joutuneet ahdinkoon puolustaessaan yhteisiä arvojamme ja meitä. Sanotakoon tätä nykytermein vaikka humanitääriseksi tulevaisuus investoinniksi, kysymys on samasta asioiden ja tilanteen ymmärryksestä. Yhteisrintamassa on oltava diktatuuria vastaan.
Siihen oli valmiutta hyvillä ja avuliailla ihmisillä, jotka tekivät kotonaan perheilleen joulua paremmalla mielellä, kun ovat muistaneet muita veljiä ja sisaria – muita hyviä ihmisiä.
