Lasse Lehtinen on kirjoittanut paljon. Viimeisin kirjan nimi
Minä ja Kekkonen on lyhyt ja ytimekäs, muttei fiksu.
Tämä ei tarkoita, että
tarkoittaisin, että Lasse tarkoittaa, että hän ja itsensä ylentäisi tai Kekkosen
alentaisi. Tarkoitan, että vaikka kirja on kirjoitettu Lasse Lehtisen kokemasta
ja lukemasta / tutkimasta Kekkosesta, se on sisällöltään monipuolisempi ja
mielenkiintoisempi, kuin nimi antaa ymmärtää. Kekseliäisyyteni ei riitä
ehdottamaan parempaakaan nimeä. Sen sijaan olen sitä mieltä, että tässä on
paljon ajankohtaista luettavaa kaiken ikäisille – erityisesti myös nuorille.
Tietenkin Kekkosesta piirretään julkista patsasta rosoisempi
kuva. Kantikkaan miehen oma kuva kappaleessa kerrotaan:
”Todellinen Kekkonen ei päiväkirjojen mukaan ollut mikään leppoisa mies, kansalaisten
mieliin jäänyt jälkikuva on huomattavasti lupsakkaampi.”
Lasse lainaa sattuvan ilkeästi:
Sylvi Kekkonen kirjoitti aforismikokoelmaansa Kiteitä seuraavan mietteen: ”
Mielettömämmin kuin viina villitsemä käyttäytyy vallan sokaisema.”Olikos e
vaimolta yleinen vai omakohtainen huomio?
Lasse toimi kuten suomalainen: Kysyy vastaamalla, mutta vastaa kysymättä:
Päiväkirjojen toisessa osassa etenkin Rafael Paasio sai osakseen myrkyllisiä
huomautuksia. Kun Paasio valittiin Tannerin jälkeen vuonna 1963 SDP:n
puheenjohtajaksi, Kekkonen oletti, että Paasiosta tulee saman tien hänen
käskyläisensä. Paasio ei Kekkosen taskuun mennytkään ja näin hänestä tuli
Kekkosen kirjoissa ”mannertenvälinen nahjus”, jonka nimi tavattiin ”iso pee,
aasi ja nolla”.Kekkosen henkilösuhteista on havaittavissa selkeä kahtiajako: elämäntavoiltaan
nuhteettomien miesten kanssa hänellä oli vähemmän yhteistä kuin kaikenlaiseen
ilonpitoon taipuvaisten kanssa. Fagerholmiin, Sukselaiseen, , Virolaiseen,
Rafael Paasioon ja Koivistoon ei sielujen suhdetta millonkaan syntynyt. Sen
sijaan sellaiset miehet kuin Korsimo, Leskinen, Teuvo Aura, Sakari Tuomioja ja
Simonen olivat mieluisaa seuraa.
Lasse Lehtinen uudelleen kertoo, että Rafael Paasio
oli ryhdikäs niin suhteessa Kekkoseen kuin venäläisiin.
Kirjassa ei erikseen
kerrottu, mutta tunnettua on, ettei Paasio ryhtynyt edes erillisiin yksityisiin
keskusteluihin neuvostokommunisteine kanssa, josta oli se ”haitta”, että SDP ei
saavuttanut hovikelpoisuutta ennen Kalevi Sorsan aikaa. Pari Lassen piirtämää
kuvaa Paasiosta alla.
Ja toinen kuvakaappaus on ajankohtaistapalstalla sivuttu savolais- varsianissuomalainen suhde:
Tarinoita ja totta kai. Mukavaa on Lasea lukea.
Eduskuntaryhmässä kaannatin Lassea ryhmän puheenjohtajaksi. Hyvä ja arvostamani ystävä Olli Helminen, rehti rafumainen toveri hänet voitti.
Lassea vastaan vahvin argumentti oli ”Laiska Lasse”. Kirjat ja aktiivinen toiminta ovat osoittaneet tuon arvion täysin vääräksi. Lasse ei varmaankaan olisi ryhmän johtajana ollut laiska eikä kunninhimoton. Mutta riski olisi ollut, kuten Lasse kirjassaan yeleisellä tasolla kuvaa, että valta olisi turmellut lahjakaan kirjailijan ja historioitsijan ja myös sosialidemokratian kilven kirkastajan. Joskus on hyvä niin kuin on.
