Pikettyn löydöksien arvoa vähentävät virheet otsikoi Financial Times 23.5.2014
ja viittaa FT:n ekonomisti Chris Giles
kriittiseen kirjoituksen: Data problems
with Capital in the 21st Century.
Chris Giles tutkittuaan aineistoa, jota professori Thomas Piketty on käyttänyt yllä mainitussa Pääoma 21. vuosisadalla
kirjassaan, on löytänyt sieltä virheitä ja epätarkkuuksia, joissa hän näkee
myös tarkoituksenmukaisuutta.
Laaja aineisto monine taulukoineen ja käyrästöineen lähinnä perustelee, ettei
kehitys varsinkin viimeisinä vuosina ole mennyt ihan Piketyn kirjanmukaisesti.
Tämän kritiikin kanssa FT:ssä saman aikaisesti on julkaistu Thomas Pikettyn
omat vastinkommentit.
Oheinen Ruotsin esimerkki on mahdollisista virheistä huolimatta viestiltään selkeä: Tasa-arvokehitys on pysähtynyt jopa kääntyntyt.
Jutut ovat mielenkiintoisia akateemisesti ja niin kirjakin varmaan olisi. Oman käyttäytymiseni
perusteella uskallan arvioida, että Pikettyn kirja kuitenkin on saamassa saman kohtalon
kuin Karl Marxin Pääoma; siitä puhutaan paljon, mutta
sitä luetaan vähemmän.
Yhteiskunnallisen
keskustelun kannalta kirja on tehtävänsä tehnyt. Se on nostattanut Zeitgeist
eli ajanhenki -keskusteluun epätasa-arvon sähköistämällä tunnelmaa.
Me vasemmistossa olemme innolla tarttunut aiheeseen. Varmaankin tunnelmana on,
että jotain tällaista olemme aavistelleet tai kyllähän me olemme tienneet, että
tätä seuraa talouden liiallisesti vapaudesta, jota Reaganin ja Thatcherin politiikka
on edustanut.
Mutta politiikka ei ole tutkimusta eikä intresseistä vapaata.
Kapitalismista kehittynyt markkinatalous on saanut laajan kannatuksen sosialidemokraattien
keskuudessa muutamasta keskeisestä syystä: Markkinatalous on osoittautunut suorituskykyiseksi järjetelmäksi verrattuna keskitettyyn suunnitelmatalouteen eli reaalisosialimiin
verrattuna ja markkinatalouteen on liittynyt henkilökohtaisia vapauksia
avoimuutta, jota on arvostettu yksilön oikeuksien kannalta.
Tämä on ollut siedettävää
suorastaan innostavaa siihen asti, kun työvoiman kysyntä pysyi korkeana ja
verorahoitusta suosittiin. Kalevi
Sorsakin taisi 1980 luvulla tokaista, että tässä on meidän sosialismimme ja
tietenkin tilastoja lukevat näkevät, että yli 50 prosenttinen julkinen talous
on vähintäänkin puolisosialistista.
Mutta sitten globalisaation aiheuttama uhka läntisille työntekijöille ja
verojen alentamisen avulla saavutetut talouden vauhditushyödyt ajoivat meitä kohti suurempi etuoikeutettujen
etuja, joka ovat muuttaneet suunnan. Rikkaiden rikastumiselle rahoitusoperaatioilla ei ole juurikaan
rajoituksia eikä pääomien omistajia uskalleta verottaa. Siitä taas seuraa, että
universaalit julkiset palvelut menettävät merkitystään, koska rikkaat pärjäävät
ainakin jonkin aikaa ilman niitäkin.
Vaaleihin osallistumisesta on tullut herrojen herkkua ja siksi yksityisiin
palveluihin siirtyminen ei ole kauhistus, päin vastoin ihmiset tulotasosta riippumatta rakastava veronalennuksia.
Mutta kehityksen jatkuminen eriarvostavaan suuntaan on aiheuttamassa enemmistön
muodostamalle työtätekevällä luokalle
ellei nyt ihan kurjistumisongelmaa, niin ainakin sosiaaliseen nousun
mahdollisuuden katkeamisen.
Ja taas monet merkit viittaavat myös kärjistyksiin, jotka ovat
yhteiskuntakehityksen kannalta vaarallisia.
Maltillisen vasemmiston kannatta kiinnittää huomiota epätasa-arvo ilmiöön lainaamalla Pikettyn tutkimustuloksi ja muita
tietolähteitä.
Mutta sosialidemokratian ei kannata luulla, että huomion kiinnittäminen toisi
nopeasti kannatusvoittoja. Ensinnäkin siksi, että asiat ovat monimutkaisia ja siksi
vastaanottajat eli kansalaiset ovat aika huonoja omaksumaan uutta varsinkin, kun hyvin markkonoituja vasta-argumentteja
tulee satamalla vastaan.
Toiseksi sosialidemokraattien on myös
tehtävä selväksi, mitä tehdään. On oltava rohkeutta päättä linjasta, joka
katsoo eteenpäin ja johon uskotaan niin paljon, että sitä puolustetaan
vastoinkäymisiä kohdattaessa.
