Naantali ja Talvisota

Sain kunnian pitää juhlapuheen 30.11.2009 Naantalin seudun sotaveteraanien Talvisodan syttymisen 70-vuotisjuhlissa Naantalin seurakuntatalolla.

Aihe nousi mieleeni soutaessani eilen 4.12.2019 Hiipan suunnalta kirkkoa kohden. Kuva, jossa Luoja on värittänyt kirkon ja ympäristön iltaruskon punaiseksi on  mykistävä ja symbolinen. Kotiin tullessa kaivoin puheeni ja pistän sen tähän edelleen ajankohtaisuutensa vuoksi.

Talvisota

Naantalin Seudun Sotaveteraanit Talvisodan alkamisen muistotilaisuus Seurakuntatalolla
Mikko Rönnholm 30.11.2009

Talvisota alkoi 30.11.1939 70 vuotta sitten!
Aivan aluksi haluan kiittää Naantalin Seudun Veteraaneja kutsusta tulla puhumaan tähän arvokkaaseen tilaisuuteen teille arvostetut veteraanimme.

Talvisodalla ja Naantalilla on yhteinen syntymäpäivä. Naantalin perustettiin 1443 elokuun 23 päivänä ja 469 vuotta myöhemmin kirjoitettiin Molotov – Ribbentrop-sopimus, jossa vahvistettiin Itämeren alueen jako Neuvostoliiton ja Saksan välillä.

Sopimus pääsisällöltään oli salainen ja kesti 50 vuotta ennen kuin se Venäjän toimesta sen olemassa olo tunnustettiin.

Talvisota on vaihtoehdoitta Suomen historian kunniakkain ja sankarillisin vaihe.

Suomi käytännössä lähes yksin taisteli jättiläismäistä puna-armeijaa vastaan. 105 kunnian päivät vaativat Suomen 350.000 miehen armeijalta suuret uhrit: 26.000 kaatunutta 44.000 haavoittunutta oli nelimiljoonaiselle kansalle kova koettelemus, jota täydensi vielä 430.000 karjalaisevakon asuttaminen. Puna-armeijan tappiot olivat 120.000 kaatunutta ja 260.000 haavoittunutta. Voittajalle sota oli tappio ja hävinneelle Suomelle se oli voitto: Talvisota oli Suomen varsinainen Vapaussota.

Tämä edellä kerrottu on luettavissa päivän lehdistä ja tiedostusvälineistä. Niistä tulee jatkuvasti myös uusia näkökulmia ja joitakin paljastuksiakin. Suomalaisessa historiankirjoituksessa on Talvisotaa käsitelty pääosin asiallisesti: Ehkä neljännesvuosisadan ajan aina 1980 luvun alkuun asti virallisia puheita hieman käännettiin Neuvostoliittoa enemmän ymmärtävään suuntaan. Sekään vaihe ei totuutta haudannut ja voin kiitollisena kertoa, että Talvisodan maine auttoi meitä Euroopan Unionin tehtävissä olevia suomalaisia; Oltiin sankareita melkein itsekin, kuten laulussa lentäjän poika laulaa.
Sanottakoon tässä yhteydessä menemättä jatkosodan problematiikkaan syvemmälle, että eurooppalaisessa ympäristössä se on sitten vähän hankalampi juttu. Sitä joutuu perustelemaan ja paras perustelu on Talvisodan vääryyden korjaaminen.

Historioitsija Markku Jokipilä lausuu Turun Sanomissa, että Talvisodan maine kolhiintui jatkosodassa.

– Aseveljeys Saksan kanssa ja Itä-Karjalan valtaus vahingoittivat Suomen moraalia. Ilman niitä olisimme voineet anoa kansainvälisessä oikeudessa Karjalan palautusta. Jatkosodan jälkeen se mahdollisuus oli menetetty- lausuu Jokipii
Tämä lienee yksi parhaista vastauksista Karjalan palautuskeskusteluun, jota käydään vaihtelevalla voimalla vieläkin.

Talvisodan ihme

Talvisotaan liitetään suomalaisen yhteiskunnan kehitysvaiheita, joita muistellaan kunnioituksella ja kaipauksellakin. Talvisodan ihme on ollut monien huulilla ja siinnä on tilastollisesti pidetty käsittämättömänä, että Suomi kesti sotilaallista ylivoimaa yli kolme kuukautta.
Kun ihmeen taustalla ei ole ollut materiaalista selitystä, päinvastoin sotaa käytiin puutteellisin varustuksin, on ihmettä haettu henkiseltä puolelta, yhteiskunnallisista olosuhteista ja kansalaisten tahdon voimasta. Olivatko ne nuo kuuluisat kolme sanaa: Koti, uskonto ja isänmaa ? Vastauksia on monia näkökulmia useita. Otan tähän muutaman: Eilinen Helsingin Sanomat otsikoi

” Ei Mitään ihmemiehiä. Juttu aloitetaan kuvaamalla Talvisodan soturi myyttiseksi hahmoksi, joka kesti kylmää ja nälkää ja tappeli hullun lailla. Mutta millaisista miehistä sen ajan armeija oikeasti pantiin kokoon. VT, majuri Juha Mälkki on tutkinut sodankäyneiden miesten muistelmia viime vuonna ilmestyneessä väitöskirjassaan, jonka nimi on Herrat, jätkät ja sotataitoa: Kansalaissotilas- ja ammattisotilasarmeijan rakentuminen 1920- ja 1930-luvulla.
Nimi on kuvaava: Miehet puhuvat talvisodasta juuri sotasavottana. Ylevät ideologiat eivät karussa todellisuudessa tuntuneet. ”Sotakin oli homma, joka piti hoitaa. metsäsavotoiden kieltä käyttäen: eivät jätkät välttämättä herroja arvostaneet, mutta tekivät työnsä” Monet kokivat, että se oli herrojen sota. Jätkien ja herrojen välillä oli jännite, joka synnytti taistelutahdon. Kun hommaan ryhdyttiin, ei herroja savotalla kaivattu. Tärkeää oli, että miehet saivat tarpeeksi tilaa tehdä asiat itse, Mälkki sanoo ja jatkaa, savottamalli toimi, koska se oli sen ajan ihmisille tuttu.”

Tämä kuva ei varmaankaan ole tuntematon mukana olleille ja pitkälti me nuoremmat olemme saaneet saman kuvan korpisoturista Väinö Linnan kertomana. Sanottakoon nyt tässä välissä, että kuvatun itsellisen toimintaan perustuvan järjestelmän toimimaan saaminen on vaikeaa, enkä oikein jaksa uskoa, että se voisi onnistua olosuhteissa, jossa ei olisi keskinäistä luottamusta, kunnioitustakin johtajien ja johdettavien välillä. Onko se sitten taitavaa johtamista, sattumalta syntynyttä vai luonteenomaista suomalaisille jää itse kunkin arvioitavaksi. Ehkä siinnä oli vähän kaikkea. Mutta se lienee varmaa, että olosuhteet, joissa toimittiin, eivät antaneet edes teoreettista mahdollisuutta preussilaiseen komentoon tai venäläiseen pakkovaltaan. Mutta Suomi ei ollutkaan sortunut äärioppeihin eikä alistunut diktatuuriin. Siinnäkin yksi selitys.

Vaikea Isänmaa

Ennen sotaa nk. valistuneet kansalaiset pyrkivät nostattamaan yhtenäisyyttä puhumalla Kodin, uskonnon ja isänmaan puolustamisesta. Kotihan on luonnollinen yhteinen puolustettava, uskonto on sitten jo vähän enemmän ihmisiä jakava, sillä valtiokirkosta huolimatta suomalaisten uskovaisuus varsinkin nuorimmissa ikäluokissa ei ole ollut mitenkään vahvaa pikemmin muodollista laadultaan se on ollut. Asetelmaa ajatellen olisi ehkä ollut aihetta puhua uskonnon harjoittamisen vapaudesta ottaen huomioon uhaksi koetun Neuvostoliiton kommunistisen uskonnot kieltävän järjestelmän. Mutta tämä on nyanssi yksityiskohta.

Mutta isänmaallisuus onkin siten vähän vaikeampi käsite: Isänmaa ei ollut pelkästään synonyymi synnyinmaalle, vaan isänmaa käsite oli laajempi ja siihen liitettiin liian usein poliittinen oikeistoon suuntautuneisuus. Isänmaallisuutena pidettiin myös kansallista voimalla uhoamista: Vienanlahdesta Laatokkaan me miekalla piirrämme rajan. Uralille oltiin menossa. Venäjä on rajamaa, mutta Suomi valtakunta. Isänmaallisuus ja kansallismielisyys sen huonossa muodossa näyttäytyivät samoilta asioilta. Olipa Suomessa niitäkin, joilla oli rotuoppi, jonka mukaan slaavit olisivat alempiarvoisia ihmisiä. Savijalkainen jättiläinen oli hävitettävä, kuvasti vihaa muita kansakuntia vastaan. Näihin näkemyksiin oli vaikea demokraattisten kansainvälisyttä tavoitteena pitävien yhtyä ja varsinkaan pakolla niiden syöttäminen ei onnistunut. Syntyi vastareaktio koko isänmaallisuutta vastaan. Vielä 1930-luvulla epäiltiin vasemmiston isänmaallisuutta ja luokkajako sai aika ajoin voimakkaitakin piirteitä, joista muilutukset jopa entiseen presidenttiin kohdistuvat olivat räikeimpiä.
Mutta onneksi ilmassa oli 1930 luvulla myös muutoksen merkkejä ja lainaan Turun Yliopiston poliittisen historian professoria Timo Soikkasen Naantalissa vuonna 2005 pitämää itsenäisyyspäivän puhetta:

”Väitöskirjani aiheena oli aikanaan juuri tuo tapahtumasarja – kansallisen eheytymisen synty. Siirtyminen ensimmäisestä itsenäisyyskuvasta toiseen tapahtui parjatulla 30-luvulla. Tuon vuosikymmenen alkupuoli kuului Lapuan liikkeineen ja Mäntsälän kapinoineen vielä valkoiseen Linnakekuvaan. Muutos tapahtui vuosikymmenen loppupuolella.

Suomi kulki itse asiassa vastavirtaan Euroopan 30-luvulla. Tämä vain jää usein huomaamatta meiltä suomalaisilta ja lähes aina ulkomaalaisilta. Suomen 30-luku ei ollut Euroopan 30-luku, varsinkaan sen loppupuolella.

Sisäisistä muutoksista tärkein oli punamultahallituksen synty 1937. Ensimmäisen kerran itsenäisessä Suomessa muodostettiin hallitus yli punaiset – valkoiset jakoviivan. Osa porvaristoa vastusti tätä kehitystä ”henkeen ja vereen”, presidentti Svinhufvud etunenässä.

Cajanderin punamultahallituksen myötä Suomi siirtyi askeleen vasemmalle ja sosiaalidemokraatit astuivat Väinö Tannerin johdolla hallitukseen. Tämä askel otettiin vastoin Euroopan 30-luvun yleiskehitystä. Vain Ranskassa oli otettu samankaltainen askel.

”Malli Cajander” on piirtynyt historiaan. Se, ettei talvisodan rintamalle lähetetyille miehille ollut antaa muuta kuin kokardi hattuun ja asevyö, on leimannut tuota hallitusta. Tältä osin syytä voidaan levittää punamultahallituksen edeltäjille. Ne puhuivat maanpuolustuksesta ja pitivät komeita paraateja. Kukkaron nyörit ne olivat kuitenkin pitäneet aina tiukoilla.

Punamultahallituksella oli silti omat erityisansionsa. Jo koostumuksensa puolesta se mursi tabun punaisten ja valkoisten ikuisesta vastakkainasettelusta. Punamulta oli siihenastisista laajapohjaisin hallitus. Ja se aloitti laajan sosiaalireformien sarjan. Se myös sääti uuden kielilain, joka oli alasimena taottaessa kielitaistelu hautaansa.

Suomen työväestö pääsi ”toisen luokan kansalaisen asemastaan!” kuten Väinö Tanner asian ilmaisi. Ja vielä Tanneria siteeratakseni ”Työmieskin sai isänmaata puolustettavakseen!”.

Yhdistäessään valkoisia ja punaisia hallitustasolla punamulta teki suuren palveluksen. Se loi pohjan talvisodan hengelle. Muutos tuli nopeasti ja aivan viime tingassa. Eurooppa oli jo syöksymässä maailmansodan helvettiin.

Se osa valkoista Suomea, joka ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut, ryhtyi puhumaan myöhemmin ”ihmeestä”. Esimerkiksi Akateeminen Karjalaseura, joka oli aina puhunut kansallisesta eheytymisestä, piti kehitystä virheellisenä.

Tuon murroksen psykologisesta itseymmärryksen muutoksesta siteeraan Länsi-Suomea. Lehti oli taistellut kaikin voimin punamultahallitusta vastaan uhkaillen jopa verenvuodatuksella vuoden 1918 malliin. Mikään punamultahallituksen toimenpiteistä ei kelvannut lehdelle. Kun kutsu Moskovaan kävi, lehti havahtui uuteen tilanteeseen. Siteeraan lehden pääkirjoitusta juuri talvisodan edellä. Pääkirjoitus kertoo täysin uudenlaisesta lähihistorian ymmärryksestä:

Kuinka hyvin kansamme kohtalot ovatkaan sujuneet, melkein järjettömän hyvin. Ja mikä omituinen tarkoituksenmukaisuus kätkeytyykään viime vuottenkin sisäpoliittisiin erikoispiirteisiin! …Kuinka toisenlainen olisi kansamme yksimielisyys nyt, ellei tulilinjalla seisoisi Väinö Tanner? Kuinka vahva nyt onkaan isänmaan rintama, kun epäilyttävin oppositiomies on – Ukko Pekka! Jos viimeisissä vaaleissa olisi käynyt toisin niin —. Vähän me näemme eteenpäin, mutta taaksepäin loistaa vastaamme niin jylhä tarkoituksenmukaisuus, että sen tutkiskelu mykistää.

Kun puna-armeija vähän myöhemmin ylitti Suomen rajan, se kohtasi täällä eheytyneen ja yksimielisen kansan.

Suomalaisten itsenäisyyskuva oli muuttunut vuosina 1937–39 olennaiselta – sisäisten uhkakuvien – osalta. Se oli itse asiassa kääntynyt lyhyessä ajassa päälaelleen. Eristämisen ja vartioinnin tilalle oli tullut käsitys siitä, että Euroopan myllerryksissä niin pieni kansa kuin suomalaiset, saattoi säilyä vain yhtenäisyyttä osoittamalla.”

Voitte hyvin arvata, että minulla ei ole vaikeuksia olla puolueisiin lukeutumattoman professori Soikkasen kanssa samaa mieltä. Mutta muutos ei tapahtunut yhdessä yössä eikä vuodessakaan eivätkä kaikki sitä omaksuneet, kuten Soikkanenkin selittää. Naantalilaiset 1930-luvun suojeluskuntanuoret ovat jälkeenpäin kertoneet, että katuvat tekoaan, jolla he vuonna 1938 katkaisivat sähkön, kun Väinö Tanner puhui sosialidemokraattien Maakuntajuhlassa nykyisen Ristirannan metsikössä, kun Suojeluskunnan urheilukenttää ei juhliin annettu. Pienemmissä yhteisöissä asenteet ovat tiukemmassa ja ehkä syvemmällä. Näköalat voivat olla rajoittuneemmat.
Tätä kuvaa täydentää eri aikoihin ja tilanteisiin liittyvä koskettava isänmaallisuuden surullinen tarina, joka on luettavissa Väinö Linnan kirjoittamana Leppäsen Preetin suusta, kun hän vanhainkodissa selostaa muille asukkaille Aune-tyttären Valdemarin sankarihautajaisia:

– Minä sitä kanssa sanon, että kun ny toi vähäosaisempikin tän isänmaan eteen näin sota-aikana… Kunnei sitä rauhan aikana niin ole tilaisuuttakaan. On vaan niin kun toi työnteko päällimmäisenä. Se on rauhanaikana niin kuin paremman väen asia toi isänmaa, mutta sodassa passaa sitten vähän huonommankin koittaa-

Johtajia seurattiin

Minulla oli ilo ja kunnia ystävystyä muutama vuosi sitten edesmenneen Veikko Helteen kanssa ollessamme eduskaunassa hän viimeistä ja minä ensimmäistä kauttani. Veikko Helle kävi molemmat sodat ja oli Suomen suurimman kansalaisjärjestön Suomen Aseveliyhdistysten liiton hallituksen jäsen. Hän oli puolueaktiivi, mutta ei johtotehtävissä vielä sodan aikana. Hän kertoi haastattelussaan mihin hänen puolustustaisteluasenteensa perustui:

” Kyllä se oli minunkin kohdalla tällaista uskonomaista luottamusta johtajiin, Tanneriin, että eivät he nyt meitä sotaan vie. Korostan nimenomaan sanaa vie, jos pakko on, sitten on eri asia. Niin kuin se oli sitten, valheellisin syin venäläiset tulivat Suomen puolelle.”

”Se henkiinjäämisen toivo oli verraten vähäinen. Mä olen joskus itkien kertonut siitä, kun Karjalassa oltiin siellä Kannaksella Keihäs nimisessä niemekkeessä ja tappelimme ja minun veljeni kaatui Turkinsaari-nimisessä saaressa. Ja jäi sinne vihollisen puolelle. Silloin olin niin valmistautunut myöskin kaiken loppuun, että mä rukoilin, että mä kaatuisin sillä tavalla että ruumis jäisi omalle puolelle, ettei kävisi niin kuin Paavolle kävi. Paavonkin ruumiin hakivat sitten ne hänen kaverinsa.”

Talvisodan henki

Talvisodan henki lienee eniten käytetty kuvaus kansallisesta yhteishengestä, yhtenäisyydestä ja yhteenkuuluvaisuudesta ja keskinäisestä solidaarisuudesta. Sillä näyttää olevan moneltakin kannalta katsottuna hyvät perustelut. Perustelut ovat käytännöllisiä kuten sota savottana, ne ovat poliittiset, kuten punamultahallituksen synty ja ne ovat olosuhteet, jossa yhteinen ylivoimainen vihollinen yhdistää. Mutta ei ole epäilystäkään siitä, etteikö myös oikeus ja totuus – moraalinen selkäranka – ole ollut tärkeä suomalaisia eteenpäin kohti vaikeuksien voittamista vievä voima.
Itsenäisyydestä ja valinnan vapaudestakin oli saatu jo vähän maistaa, joten niitä pidettiin arvossa. Vihollisen järjetön valhepropaganda naurettavine Terijoen hallituksineen on varmasti tuntunut pelottavalta tulevaisuuden kuvalta ja niinpä se viimeistään on vahvistanut suomalaisten uskoa oman asian oikeuteen. Talvisodan miehet tunsivat yksinkertaisesti olevansa oikealla asialla. Kun sanotaan, että ei sota yhtä miestä kaipaa, niin Suomen Talvisodan kohdalla asia oli päinvastoin: Jokaisen osallistuminen lisäsi kaikkien vastuuntuntoa; Miksen minä, jos muutkin. Joukkoon kuuluminen on tärkeä asia. Se on sitä yhteenkuuluvaisuutta ja oikeaa, hyväksyttävää kansallishenkeä. Te sotaveteraanit ja kaikki toverinne olitte sankareita tosielämän.

Lopuksi

Sodassa kaatuneita kunnioitamme omalla hiljaisella tavalla juhlissa ja arkena. Oma sauvakävelylenkkini kiertää Mereen hukkuneiden ja Sankaripatsaan sivuitse ja vaikuttavimmat hetket koen yksin luonnon antaessa oman vuodenajasta riippuen erilaisen taustansa näille muistomerkeille. Sotilasta siunaava nunna on kaunis ja hengellisesti oivallinen muistomerkki Naantaliin. Yksi nimi: Oiva Collin jäi Talvisodan viimeisenä päivänä sinne jonnekin ja hänen äitinsä kuuli elämänsä loppuun asti Oivan koputtavan keittiön ikkunaan. Sodan jäljet ovat yksilötasolla syvät, liian syvät.

Sodan jälkeinen arki on ollut veteraanipolven suuri sankariteko. Aineellisesti köyhtyneessä maassa oli vähemmän tekeviä käsiä ja enemmän ruokittavia suita. Epäoikeudenmukaiset sotakorvaukset lisärasitteena ilman kriisiapua te veteraanit rakensitte tämän maan uhkaavan pelon varjostaessa työtänne.

Suomi on tänään maailman mallimaita puutteistaan huolimatta. Aineellisessa elintasossa emme ole ihan kärkipäässä, mutta hyvinvoinnin kaikki tekijät huomioon ottaen olemme huipulla. Tämän nousun taustalla on ollut yhtenäinen ja yhteisvastuullinen kansa, joka on uskonut omiin oikeuksiinsa ja puolustanut niitä kaikin käytettävissä olevin keinoin.
Mutta menestykseen on tarvittu vankka vakaumus rakentaa maata ja kehittää kansalaisten oloja tarjoamalla tasapuolisesti koulutusta ja panostamalla sosiaaliseen tasaukseen. Tällaisen maan olemme saaneet – emme perinnöksi – vaan edelleen jalostettavaksi. Kiitos teille veteraanit.