Turun Sos.dem. naisyhdistyksen Arto Jokelan kirjoittama
120-vuotishistoria on paljon tietoa sisältävä teos. Sen lukeminen käy sitenkin,
että ottaa jakson kerrallaan. Kuvitus tekee kirjasta helposti lähestyttävän yli
360 sivun määrästä huolimatta.
Työväenliikkeen alkuaikojen arvokkuus ja kaukokatseisuus luovat tulevaisuuden
uskoa. Lähtökohtana ovat ajattelevat ihmiset, naiset, jotka ovat tiedostaneet yhteiskunnallisen
todellisuuden, ja jota he haluavat muuttaa käytännöllisesti ja yhdessä.
Vaikeuksissa naiset ovat vahvimmillaan. Perheissä naiset ovat olleet selkärankana
ja usein viisaampana lenkkinä. Naiset kasvattavat.
Kirjan anti on monipuolinen ja siihen tutustuminen on jopa
hauskaa, kun sen oikein oivaltaa.
On kunnia näkyä kirjassa niin tekstissä kuin kuvassa.
Henkilökohtaisesti kiitollisin ajatuksin luin kohdan, jossa kerrottiin yhdistyksen
olleen tukemassa naantalilaista kansanedustajaehdokas Mikko Rönnholmia.
En
tietenkään ole unohtanut, että Naisyhdistyksen tuki oli välttämätön edellytys kansanedustajaksi
valinnalleni vuonna 1979.
Arto Jokela ennen kirja ilmestymistä kyseli taustoja tähän erikoiseen
asetelmaan. Valitan, että unohdin asian ja näin näkökulmani ei ole kirjan
kansien sisällä, mutta kerron tässä lyhyesti arvioni:
Kirjassakin kerrotaan, että Naisyhdistys oli tannerilaisella kommunismin
vastaisella linjalla. Teoreettinen sosialismin opiskelu ei innostanut talkootöihin
ja lähimmäisten auttamiseen tottuneita tekeviä naisia. Kysymys oli
poliittisesta linjasta myös toisessa ulottuvuudessa:
Ritva Grönlund on kirjassa kertonut, että
nuorempi radikaali yliopistoväki ei antanut arvoa vanhan tyyliselle
puoluetyölle ja halusi vain Hämeenportin porukalle valtaa.
En kuulunut tuohon radikaalien joukkoon, vaan olin tullut tunnetuksi nk.
sekatalouden kannattajana ja aika usein
Kansan Uutisten ja Turun Päivälehdenkin palstoilla olin tästä tullut haukuttuksi.
Varmemmaksi vakuudeksi olin vanahakantaisen Naantalin Työväenyhdistyksen jäsen
ja insinöörikoulutuskin tuntui ylioppilas-maistereita käytännöllisemmältä.
Haittaa ei ollut siitä, että olin kasvanut vanhemman puolueväen hyvin tunteman Armaksen
poikana Työväentalon hengessä ja äitini Helenan kautta olivat ompeluseuratkin
tulleet tutuiksi.
Vanhemmassa polvessa oli tyytymättömyyttä Sylvi Siltasen
jälkeistä nasikomeettaa Paula Eenilää kohtaan. Hän oli radikaalisiiven suojatti
ja monissa asioissa joustamaton ja joskus jopa vanhempia naisia vähättelevä.
Turun Työväenyhdistyksen säätiöimisessä olin ollut, vaikkei
minulla siihen suurta sanavaltaa ollutkaan, vahvasti omaisuuden
säätiöimisen kannalla.
Olin vuoden 1995 vaaleissa päässyt toiselle kohtalaisella äänimäärällä varasijalle heti Rafael Paasion jälkeen. Tämä
lisäsi uskottavuuttani. Luulen, että yllä kerrottujen poliittisten tekijöiden
ohella sain kannatusta myös muiden ehdokkaiden vastaehdokkaan.
Turun sisäisissä mittelöissä olin hyvä ehdokas, kun en
kuluttanut turkulaisten kuntavaalikannatusta.
En ollut sosiaalipoliitikko enkä naisasiamies. Harmaa tapaus
monissa suhteissa. Voi olla niinkin, että vaimoni Leena taisi olla omalla suorasukaisella
tyylillään lisäarvon tekijä naisten silmissä.
Jälkikäteistoiveeni on, että tämä vaihe poikkeuksellisuudestaan
huolimatta ei ole mitään arpia jättänyt.
Koen itse kunnioitusta Grönlundin
Ritvan – tahtonaisen- lujan lämpöistä toveruutta kohtaan. Hänessä olisi ollut
toisenlaisissa olosuhteissa ainesta vaativampiinkin johtotehtäviin. Kunniajäsenyydet
Työväenyhdistyksessä ja puolueessa ovat pieni kiitos suuresta työstä.
Sosialidemokratian idea tehdä yhdessä on käytännössä toteutettu naisyhdistyksen
toiminnassa. Naisyhdistyksen edustajien tapaaminen on aina ollut – ja vieläkin
on – niitä hetkiä, jolloin on ihmeen hyvä olla; hyväntuulista kaveruutta ja
jatkuvuutta.
Kiitos Ritva, Marja, Tuula, Hanna-Mari ja Nina
mr