Olin kaupungin edustajana yhdessä kansakoulutoverini seurakuntaa
edustaneen Pekka Ritvasen kanssa laskemassa seppeleet Ristirannassa ja hautausmaan
sankaripatsaalla.
Vuosikymmenien takaiset muistot laivoista, soittokunnista ja
juhlallisista menoista nousivat mieleen. Yleisö oli tuolloin runsaasti, nyt muutamia;
lippulinnat ja seppeleiden laskijat muodostivat ylivoimaisen enemmistön.
Onko tämä ajanmerkki historian unohtamisesta, välinpitämättömyydestä,
kunnioituksen puutteesta, kiireestä, kauniista säästä tai jostain muusta
syystä? Ja sitten vielä yksi omantuntoa painanut muodollisuus.
Tätä pohtiessani annoin Wikipedian kertoa aiheesta
Kaatuneiden muistopäivä on kaikissa Suomen aluetta ja/tai
suomalaisia koskettaneissa sodissa tai muissa taisteluluonteisissa toimissa,
rauhanturvaamistehtävissä kaatuneiden sekä taistelujen aikana ja niiden
päättymisen jälkeenkin kuolleiden, kuten teloitettujen ja vankileireillä
menehtyneiden muistoksi vietettävä päivä: puolustusvoimien ylipäällikkö,
sotamarsalkka Gustaf Mannerheim määräsi päiväkäskyssään talvisodan jälkeen
keväällä 1940 toukokuun kolmatta sunnuntaita vietettävän ”nyt päättyneessä
sodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä myös kaikkien murroskautena vuonna
1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneitten yhteisenä uskonnollisena
muistopäivänä”.[1]Päivään kuuluvat käynnit sankarihaudoilla. Alkuvuosikymmeninä
Suomen lippua pidettiin klo 10–14 suruliputuksen tapaan puolitangossa, muun
osan päivästä (8–10 ja 14–21) kokotangossa. Vuodesta 1977 lähtien kaatuneiden
muistopäivä on ollut vakiintuneena liputuspäivänä. Kun toisen maailmansodan
päättymisestä vuonna 1995 tuli kuluneeksi 50 vuotta, ohjeita muutettiin niin,
että liputetaan normaaliin tapaan koko päivän kokotangossa.
Naantalissa lasketaan seppeleet siis laivaston
muistomerkille ja sankarihaudoille. Mutta ei kansalaissodassa menehtyneiden
muistomerkille?
Olen Sulkavan esimerkin innoittamana tehnyt kansalaissodan muistomerkistä aloitteen. Arvelin, että kun Sulkavalla punaisten uhrien nimet oli voitu hakata vapaussodan muistokerkkiin, niin uskoin Naantalissakin olevan riittävää ymmärrystä menneisiin vastakkainasetteluihin siinnä määrin, että muistomerkki saa yleisen hyväksynnän. Toimin puheenjohtajana hyvässä hengessä toimineessa muistomerkkitoimikunnassa,
jonka toimeksiannosta Juhani Vikaisen Aika ja Muisto niminen punagraniittinen
muistomerkki pystytettiin vuonna 2004 Naantalin kirkonmäelle. Kirkkoneuvosten perustelun mukaisesti hautausmaan sunnittelun kekskeneräisyys esti sen sinne sijoittamisen. Tämä hieman herätti epäilyksiä todellisista syistä.
Paljastustilaisuus lienee ollutkin ainoa kerta, jolloin muistomerkillä ovat julkiset
instituutiot olleet edustettuna. Sen jälkeen vappuruusut ja joulukynttilät on tuotu Naantalin
Työväenyhdistyksen edustajien toimesta.
Marsalkka Mannerheimin päiväkäskyn
henki on unohtunut.
Sisäinen kolkutus vaatii kysymään: Miksi emme ole nostaneet tätä unohdusta esille?
Henkilökohtaisesti olen käynyt Jaakobin painia asian kanssa ja miettinyt asiaa
muistaen historiaa:
Mannerheimin antamassa päiväkäskyssä ilmoitettiin, ettei 16.
toukokuuta, sisällissodassa Suomen tasavallan joukkojen (valkoiset) kapinallisista
suomalaisista (punaiset) saavuttaman voiton paraatin muisto- ja siihenastisena
sotaväen lippujuhlan päivänä järjestetä juhlallisuuksia. Tällä Mannerheim pyrki
korostamaan kansallista yhtenäisyyttä. Päiväkäsky koski vain puolustusvoimia,
mutta sitä alettiin noudattaa myös armeijan ulkopuolella. Toukokuun kolmatta sunnuntaita nimitettiin yksimielisyyden ja
sankarivainajien muistopäiväksi ja nykyinen nimi sillä on ollut vuodesta 1947
alkaen.
Ja sitten sain selville, että muistomerkin paljastamistilaisuus sai aikanaan ristiriitaisen jopa vihamilelisen
vastaanoton ja niinpä päädyin siihen, että yksimielisyyden
nimissä en nosta kysymystä esille enkä ehdota pientäkään julkista kunniakäyntiä
muistomerkillä, vaikka Mannerheimin käsky tätä suorastaan edellyttäisi.
Nyt kun olen siirtymässä pikku hiljaa virallisista seremoniatehtävistä
takavasempaan, haluan tämän asian kirjata näille sivuille
perusteltuna selityksenäni.
Toivon, että vielä tulee aika, jolloin jalostunut
yksimielisyys ratkaisisi tämän 100 vuotisen ristiriidan, jonka siis tunnistin vielä
vuonna 2004.
