Säästöpankkien
pilkkomista pidettiin 25 vuotta sitten Suomen talouselämän suurimpana
järjestelynä. Ja sitä se olikin. Siihen on liittynyt monia juonteita, käänteitä
ja väänteitä
Suomen Säästöpankin perustaminen oli
valtion vakuusrahaston edellytys pankkien tukemiselle. Se oli
säästöpankkilaisille annettu perustelu. Suunnitelmia oli tehty, että
säästiöpohjaiset säästöpankit on saatava yhtiömuotoon, jotta SKOP ja SSP voidaan
fuusioida ja sen jälkeen joko myydä tai kuten sitten kävi pilkkoa omistajan yksinkertaisella
päätöksellä.
Nuo
neljännesvuosisadan takaiset puliveivaukset eivät ole jättäneet rauhaan, vaikka
aktiivisesti olen yrittänyt unohtaa. Tietenkin olen miettinyt, että miten olisi
voinut toimia toisin. Kontrafaktuaalisesti toisiakin polkuja olisi voinut olla,
mutta ne olivat vähissä vallitsevissa olosuhtiessa syksyllä 1992, kuten Turun Päivälehden ingressissä todetaan.
Ratkaisevaa oli, että Suomen Säästöpankkia johtava Paavo Prepula oli kovan luokan ammattilainen ja häneen uskalsimme
luottaa. Hän oli myös uskollinen antamilleen lupauksialle; nimittäin hänelle
olisi varmasti löytynyt SYP:n suojissa rahakas tulevaisuus, jos olisi
houkutuksiin ryhtynyt. Mutta hän piti sanansa, jonka oli säästöpankkiväelle antanut.
Ja niinpä hallinnossa mukana olleet, emme myöskään halunneet olla Paavoa pahempia:
Mekin pidimme sen minkä olimme luvanneet. Lainaan tähän oikeudenkäyntien
jälkeen pitämästäni pienestä selostuksesta kohdan:
Prosessi
SSP:n pilkkominen ja TYP:n syyllistäminen alkoivat toden teolla 26 vuotta vuotta
sitten syksyllä yhtenä lauantaiaamuna Suomen Pankissa. Esko Ollila oli kutsunut
SYP:n johdon Vesa Vainion johdolla ja SSP:n hallintoneuvoston puheenjohtajat
Topit Pohjalan ja Yläjärven + Rönnholmin hyväksymään SSP:n lahjotus
Unitakselle. Ollila, Aranko ja Liisa Halme esittelivät sitoumusta
yhdistämisestä, jota toimitusjohtaja Paavo Prepula ei ollut hyväksynyt ja jota
me hallintoneuvoston puheenjohtajat emme voineet hyväksyä. Me Pohjalan kanssa pidimme isännille ja
säästöpankeille annetusta lupauksesta kiinni ilmoittaen, että emme isännille
tule suosittelemaan sopimusta.
Siitä paikasta käynnistyi SSP:n pikayhtiöittäminen tähtäimenä SSP:n pilkkominen
ja tehostunut tarkastustoimi. Pohjola potkittiin pois puheenjohtajan paikalta
ja minulle tultaisiin näyttämään kaapin paikka, oli kiertoteitä annettu viesti.
Urheilutermein numero oli pantu muistiin punakirjaimin.
Salailua
ja juonimista alettiin harjoittaa ja jo vuoden 1993 tammikuussa pilkkojapankit
sopivat tavoitteesta ja tavasta pistää Suomen Säästöpankki lihoiksi.
Miksi ei Postipankkia ja säästöpankkeja yhdistetty?
Olin
jo varhaisessa vaiheessa vuonna 1990 esittänyt Seppo Lindblomille, PSP ja myöhemmin SSP:n hallinnon
edustajille, että säästöpankit ja Postipankki pitäisi yhdistää. Valtio, joka
kantaa pankkijärjestelmästä vastuun, voisi vahvistaa asemiaan markkinoilla ja
säästöpankkisäätiöiden kautta Postipankki olisi päässyt lähemmäksi asiakkaita. Olisi
yhdistetty valtion omistus ja paikallinen asiakasläheisyys.
Tätä
vaihtoehtoa ei vakavasti pohdittu, sen sijaan KOP:n säästöpankkien yhdistämine
oli muodollisena vaihtoehtoa kaatuneen SYP-mallin ohella oli sähköjäniksenä. Ne
kaikki olivat silmän lumetta, kun muusta siis pilkkomisesta oli jo päätökset olemassa.
Tämän
tyyppisille arvailulle antaa vahvistusta haastattelu, joka oli otsikoitu:
Pankkipilkkojan
syntymäpäivähaastattelu voittaa kaikki jännärit!
Totisinta totta Suomessa 1993!
Yhden
pilkkojan, nykyisen Leonia-pankinjohtajan Matti Inhan, Helsingin Sanomissa
sunnuntaina 19.9.1999 Martta Niemisen tekemässä syntymäpäivähaastattelussa pilkkomisesta
kerrotaan näin:
”Kunniapaikalla
Inhan työhuoneessa on Helsingin Sanomissa syksyllä 1993 julkaistu pilapiirros.
Siinä seisovat Suomen Säästöpankin pilkkojat: Oikealla on KOP:n Eino Halonen
moottorisahan kanssa, sitten Inha veitsineen sekä SYP:n Markku Pohjola ja
osuuspankin Taisto Joensuu omine aseineen.”
”Inhalle se vuosi on hänen pankkiuransa kohokohtia. ”Olihan se jännä
juttu, Siitähän me olemme ylpeitä, että onnistuimme pitämään projektin miltei
viime metreille salassa.””
”Suomen säästöpankin osien saaminen oli pelastus myös Postipankille. Se
sai läpi vaatimuksensa tasajaosta, vaikka muut yrittivätkin kaikin keinoin
jakoa markkinaosuuksien mukaan.”
””Me olimme ylivoimaisesti pienin pankki, vain kymmenen prosentin
markkinaosuudella. Kaupan jälkeen meistä tuli 15-16 prosentin
pankki.””
Tämä
kertoo taustan Postipankin innolle ja oman intressin ajamisesta ohittaen
omistajan eli valtion parhaaseen pyrkimisen.
Presidentti Koiviston vuoden kesän
ulostulo, jota referoitiin TP:ssä oli sitten lopullinen kuolinisku Säästöpankki Suomelle.
Päättelytietona voi pitää ilmeisenä, että
Koivisto asiallisten pankkijärjestelmä
perusteiden lisäksi oli kallistunut tälle kannalle ystävänsä Postipankin
Seppo Lindblomin suosituksesta.
Luultavasti sekin, että Koiviston aikoinaan johtama pankki myöhemmältä nimeltä
STS oli poispyyhitty, helpotti kalistumista säästöpankkien hävittämisen
kannalla.
Koiviston lausnnosta antamani haastattelu näyttää siis osunen oikeiaan: Oli todella tietoa.
Jälkeenpäin näkee tarkemmin
Seppo Lindblomia porvaripankkien kanssa veljeily ei auttanut. Hänet potkittiin Postipankista valvontavelvollisuuden
laiminlyönnin vuoksi. Eikä Inhastakaan
tullut pankin suurta tähteä. Sen sijaan herran nauraa, kun valtion pitkä käsi
saatiin pidetty’ näiden hyväuskoisten postipankkilaisten ansioista pois apajilta.
Ja Wahlroos niminen kasakka otti sittemmin sen, mikä irrallaan on ja teki sillä
Sammon avulla rahaa myymällä Leonian
jäänteet Danske Bankille.
Ja jo aikaisemmin ennen Danske Bankin ostpoja tapausta uutisoitiin Martta Niemisen
toimesta HS:ssa:
Säästöpankkien
pilkkominen uudessa valossa.
Merita-Nordbankenista
ruotsalaiset tulevat omistamaan uuden julkistetun suunnitelman mukaan 60
prosenttia.
Suomen valtio piti pystyssä pankin suomalaiset edeltäjät KOP:n ja SYP:n veronmaksajien
ja yrittäjien selkänahasta kiskotulla pankkituella.
SYP:lle annettu tuki oli osin pääomatukea, jonka pankki maksoi myöhemmin
takaisin, mutta myös Säästöpankkien pilkkomisesta koitunutta tukea sille
itselleen ja KOP:lle.
Ikuiseksi (?) arvoitukseksi tuen suuruus jää, koska asia on liian
arkaluontoinen tämän sukupolven selvitettäväksi. Eräs arvio on 15 miljardia
markkaa, josta puolikkaan osuus siirtyy nyt ruotsalaisomistukseen.
Pilkkominen
onnistui yksityisten pankkien omistajien kannalta hienosti. Laskut jäivät
valtiolle. Suomessa pankkikriisin kustannukset olivat suuremmat kuin muissa Pohjoismaissa juuri näiden omistusjärjestelyjen vuoksi eli siksi, että yksityisten omistajien vastuuta ei toteutettu.
Suomessa on ihmetelty Neuvostoliiton
valtion omaisuuden yksityisille siirtämistä huomaamatta, että meilläkin on tämä
osattu. Yksityinen intressi voittaa oveluudessaan yhteisen.
Väärillä laskelmilla on tarkoituksensa.
