Naantalin Kamarikuoro juhlisti naantalilaisten iloksi 40-vuotista
taivaltaan kabareella.
Molemmat esitykset vetivät Kristoffer-salin täyteen.
Yleisön reaktiot kertoivat tyytyväisyydestä. Kehuja on riittänyt kuoron fb-sivuille
facebook.com/naantalinkamarikuoro
ja ihan satunnaisesti paikalla olleita tavatessa.
Kabareen sanomana oli, että paikalliset voimat riittävät –
ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan. M.O.T
Olen seurannut Naantalin kuoroelämää yleisön näkö-
ja kuulokulmasta. Lapsuuden ja nuoruuden ajoilta muistan asenteeni ollen ”ei kai
taas”.
Myöhemmin olen ilomielin lähtenyt yleisöksi. Suhtautumiseni muutoksen taustalla
on toivottavasti oma kehittyneempi maku, mutta kyllä vähintään yhtä paljon on
eteenpäin menoa tapahtunut kuoroissa; musiikkikasvatus on edistynyt ja kuorojen
johtoon on saatu professionaalisuutta, kamarikuoro hyvänä esimerkkinä.
Naantalin Kamarikuoroon sisälle pääsin kurkistamaan tänä
syksynä Timo Havian päähänpistosta.
Hän
nimittäin keväällä kerran Kristoffer-salissa jonkin esityksen jälkeen pyysi,
että voisinko tulla rekvisiitaksi eli pieneen rooliin Kamarikuoron 40-vuotisjuhalakonserttiin.
Timo lähetti tekemänsä hauskan kabareen käsikirjoituksen syksyn alussa ja sitä seurasi
kutsu kabaree-esityksen harjoituksiin. Niitä pidettiin monena sunnuntaina ennen
viattomien lasten päivän 28.12.2018 ensi-iltaa. Aluksi vähän ihmettelin, onko tässä
ideaa kuoron kannalta; mutta lupaukset pidetään asenteella lähdin mukaan.
Ja sitten alkoivat yllätykset:
Monien tuntien harjoitukset,
joiden välissä kuoro vielä piti omia pitkiä harjoituksiaan.
Teija
Söderholmin voimakasotteinen ohjaaminen vaikkei se mitään Turkkaa ollut,
oli iloisen jämptiä hommaa. Diletantin on mahdotonta ymmärtää, mitä kaikkea ohjaajan
pitää yhteensovittaa, opastaa ja ohjastaa. Ja sitten hengen nostattaminen ja
äänen avaaminen.
Ja kiltistä kuorolaiset riisuutuivat formuistaan ja alkoivat
liikkua ja pysähtyä – käskystä – ja mikä ihmeellisintä pääroolissa olevat vaativatkin laulut luistivat
aina vaan paremmin.
Vaikka välillä näyttivät energiat tankkauksista huolimatta olevan vähissä, ei koheesio
kuitenkaan murtunut, vaan hommat tehtiin eikä oltu Ellun kanoina.
Jännitystä, sitä tärkeää ramppikuumetta podettiin ja sitten
mentiin yksi kaikkien kaikki yhden puolesta.
Esitys parani ja lopuksi se varmaan oli ei
huonoa selvästi parempi – vähintään samaa mieltä olivat katsomosta esitystä seuranneet taputukista päätellen.
Ja lahjaksi sain ajattelemisen aihetta
Siellä harjoituksissa seuratessani ihastelun lisäksi
mietiskelin yleisemmältä kannalta harrastustoimintaa. Tunnettua on, että
kulttuuriharrastukset parantavat elämän laatua; väitetään, että ruotsinkielisten
pidemmän elämän salaisuus on yhteisöllisessä iloisessa harrastamisessa.
Merimiehen muija lauluun olen joskus kuullut liitettävän säkeen merimiehen
muijan ja kuorolaisen äijän kohtalon yhteydestä. Tietenkin kysymys on
kohtuudessa.
Ja sitä miettiessäni tulin verranneeksi tällaista vapaaehtoista
toimintaa kunnallisiin luottamustoimiin. Molemmat ovat aikaa vieviä ja
tarkoituksin on hyvä.
Luottamushenkilön uhraukset ottaen huomioon korvaukset eivät olekaan vastoin mukana olevien luuloja niin
poikkeuksellisia. Harha syntyy näkökulman
kapeutumisesta.
Tietenkin kuorolaista palkitaan henkisesti oppimisen ja onnistumisen riemulla sekä
henkisellä kasvulla, joka varmaan
kasvattaa kansalaisyhteiskuntaa.
Mitä tästä opin, on se ikuinen kysymys?
Tekemättä
mitään lupausta yritän entistä aktiivisemmin käydä paikallisten kulttuurin
tekijöiden tilaisuuksissa. Ja yritän ottaa kavereita mukaan. Yleisön läsnäolo
on win-win tilanne; se on parasta esiintyjien kiittämistä ja katsomossa oleville elämyksiä
tuottavaa.
MR