Kun olin vaaleissa 1996 ehdolla europarlamentiin ja tiesin mahdollisuuteni julkkiehdokkaiden rinalla vähäisiksi. Pyysin mainonnan
ammattilaiselta arviota, kuinka paljon olisi pistettävä mainontaan paukkuja,
jotta olisin lähdössä samalla viivalla julkkisehdokkaiden Jörn Donnerin tai Pertti Paasion
kanssa?
Vastaus oli, että
”pelkkä tunnettuuden nostaminen heidän tasolle vaatisi miljoonia,
joita sinulla ei ole. Ja vaikka olisi, ei se auttaisi, koska sellainen mainonta ei sopisi vasemmistolaisen
imagoon”.
Tärkeintä yksilöllisessä vaalissa pärjäämiseksi on saada näkyvyyttä
mediassa muissa yhteyksissä. Tästä johtuen eduskuntaryhmän jäsenet taistelevat ”ilmaisista
mahdollisuuksista”. Ryhmän sisäiset kärhämät ovat lehdistön herkkua.
Tämä selittää kohun Antti Lindtmanin listakohun yhden puolen.
Demokratian kannalta katsottuna sopii pohtia, onko puhemiehen yksinvaltainen
oikeus valita puhuja kyselytunnilla demokraattisempi kuin ryhmän johtajan
ehdotus?
Euroopan parlamentissa puheenvuoroja jaettiin etukäteen ryhmien
toimesta ryhmä jäsenille. Tällöin keskustelun
minuutit jaetaan ryhmille niiden koon perustella. Jotain tällaista voidaan pitää
demokraattisena, mutta se on byrokraattista eikä aikaan saa elävää keskustelua
eli jostain välimaastosta on yritetty Suomessa mallia etsiä. Käytännössä
tällöin listat ovat vähintäänkin puhemiesten päissä. Absoluuttinen ideaalisuus saa siis antaa tilaa
käytännöllisyydelle.
Puheenjohtajapeli painaa enemmän
Edellä tarkastelin muodollisen ulottuvuuden näkökulmasta.
Taustalla on tietenkin SDP:n puoluekokousvalinnat ja puheenjohtajapeli. Hyvän
kuvauksen asetelmasta voi lukea konkaritoimittaja Unto Hämäläisen 30.10.2016 HS
kolumnista. Hän on käyttänyt Antti Rinteen haastajien valintaehdotuksessaan
uloslyöntimenetelmää. Ensin pudotetaan vahvin vaihtoehtoo:
Listalta pois jätetyt demariedustajat nostivat äläkän, ja Lindtman joutui
perjantaina pyytelemään anteeksi. Jupakka on niin nolo, että Lindtman voi
unohtaa puoluejohtajahaaveet
Kisaan hän ei päästä entisiä tekijöitäkään:
Eero Heinäluoma, Maarit Feldt-Ranta, Tarja Filatov, Maria Guzenina, Ilkka Kantola, Erkki Tuomioja, Jutta Urpilainen ja Pia Viitanen täytyy jättää pois laskuista,
niin päteviä poliitikkoja kuin he ovatkin.
Uudet tekijät eivät pärjää hekään Rinteelle:
Rinne on ensimmäisen kauden kansanedustaja, joten muut
untuvikot, kuten Sanna Marin, Ville Skinnari, Ilmari Nurminen ja Joona Räsänen eivät voi häntä ohittaa.
Näkyviä ja kuuluvia hahmoja ovat olleet myös Tytti Tuppurainen ja ensimmäisen
kauden kansanedustaja Timo Harakka, jota
viime vaalien jälkeen povasin mahdolliseksi demarien pelastajaksi (HS
26.4.2015). Ei heistä kuitenkaan taida olla Rinteen korvaajiksi.
Jäljelle jää kaksi edustajaa, jotka kokemuksensa ja
taitojensa perusteella voisivat olla Rinnettä parempia puheenjohtaja- ja pääministeriehdokkaita.
He ovat Tuula Haatainen, 56, ja Susanna Huovinen, 44.
Heillä on pitempi ja monipuolisempi ministeri- ja
kansanedustajakokemus kuin Rinteellä, mutta he eivät vielä ole päässeet
näyttämään kykyjään puolueen johtotehtävissä. He ovat Angela Merkelin tai Theresa Mayn tyylisiä asiapoliitikkoja, jotka
hoitavat työnsä pätevästi, joskaan eivät ole kansanvillitsijöitä.Kun molemmat ovat päteviä, kumpi olisi sopivampi?
Kilvan voittaisi Haatainen, jonka kerrotaan toimineen
Lindtmanin kuriirina, kun demariesiintyjien nimiä suositeltiin eduskunnan
puhemiehille. Näillä ”parhaiden puhujien” listoilla ei ollut kertaakaan Susanna
Huovisen nimeä.
