Suomessa on käynnissä vilkas keskustelu tulevaisuuden toimenpiteistä.
Eniten on vaadittu palkansaajilta kohtuutta jopa palkkojen alennuksia milloin
nuorille milloin vanhoille. Työnantajien pomot ovat soitelleet eniten ääntä
synnyttäviä pasuunoita, mutta on siellä sellaisia sd-pääteisiä
pillipiipareitakin joukossa nähty ja kuultu.
Eläkekeskustelua on availtu taas ja siinä tietenkin pitäisi eläkeikää nostaa,
vaikka eivät edes tavalliset työnantajat sitä halua puhumattakaan
työntekijöistä.
Siinäkin keskustelussa on unohdettu tosiasia, että eläkeikä pitäisi porrastaa
siten, että sosioekonomian yläpään pitäisi työskennellä paljon pidempään kuin
alapään, koska elinikä odotteessa on arviolta seitsemän vuoden ero. Miksei
tässä kohdassa sitä paikallista ja yksilöllistä sopimista harrasteta, vaikka nykyinen
järjestelmä luo siihen suuntaan mahdollisuuksia kuitenkin niin, että ala-raja
on monille raskaissa ammateissa oleville liian korkea mahdoton saavuttaa.
Miksi sitten niin raivokkaasti ajetaan pidentämistä?
Arvelen, että yksinkertaisesti siksi, että sillä perusteella voisi alentaa tai
pitää alempana eläkemaksuja, sillä nehän ovat tämän päivän voitoista pois ja
nehän kaiken määräävät. Kaikki muu yleisempi kansantaloudellinen huoli on
silmän lumetta.
Ahneus ja vääryys ei tunnista kohtuutta. Se on kyltymätön ja
siksi tuhoisa.
FT:ssä Philip Stephens loi pelisääntöjä, tiekartta ensi vuodelle.
Hänen jutussa oli monia hyviä kohtia:
·
Pitää
pystyä tekemään monta asiaa yhtä aikaa: Obaman on hoidettava kotimaine
talous eikä saa unohtaa Lähi-itää, USA:lla on edelleen maailmanpoltiikassa
tärkein rooli.
·
On
muistettava, että päättämättömyys on päättämistä Presidentti François Hollanden on huolehdittava
ranskan kilpailukyvystä ja Euroopan merkittävimmän johtajan ei pidä rohkaista
muita tekemättömyydellään, sillä euron vakaantuminen on vain EKP:n Mario Draghin ansiota.
·
Pitää
ajatella etukäteen, ettei käy kuten pääministeri David Cameronille, joka liehitteli euroskeptikkoja liian pitkään ja
on nyt joutumassa EU:sta ulospotkittavien joukkoon.
·
Ystävyyttä
ja yhteistyötä ei voi suurikaan unohtaa. Japanin vaalit toivat kansallismielisen
LDP:n valtaan ja entistä vahvempi Kiina
on voimensa tunnossa. Kiinakaan voi vetää kovempaa linjaa aiheuttamatta
itselleen suurta taloudellista vahinkoa.
Kolumni loppu on vahvasti ja osuvasti ongelmien ytimessä.
Reilu(hkoa) peliä
Länsi- ja Itä, pohjoinen ja etelä, demokraattinen ja autoritaarinen – suurin
uhka valalassoleville johtajille tulee katkeruudesta epäoikeudenmukaisuutta
kohtaan.
Kehittyneissä talouksissa, valitsee käsitys (ja se usein realiteetti), että rikkaat ovat kahmineet
globalisaation kaikki voitot ja muut ovat saaneet osakseen talouden
kiristämisen taakan.
Jos yhden kipinän, josta Lähi-idän kansannousu
syttyi, nimettään, se oli raivo yhteiskunnan kaikilla tasoilla vallitseva
korruptiota vastaan..Kiinan presidentti Xi
on varoittanut, että korruptio voi kumota Kiinan kommunistisen puolueen
hallitsevan aseman.. Hän on oikeassa.
Kukaan ei odota tasa-arvoinen utopia, mutta
vanha ja uusi keskiluokka katsoo
uhkaavasti yhden (1) prosentin
etuoikeuksien suuntaan..
Näitä asioita voi miettiä ainakin kahdelta kantilta: (Aus
der Liebe zur Kunst) rakkaudesta taiteeseen eli kiinnostuksesta asioista
yleisellä tasolla. Tai sitten voi
yrittää ottaa opiksi omaa toimintaa varten. Molemmat ovat mielenkiintoisia
näkökulmia sillä erolla, että laajempi ja monimutkaisempi maailma on sittenkin
helpompi, kun voi vain mielissään mietiskellä. Paikallisempi on hankalampi, kun
pitää itse päättä ja tehdä valintoja. Ja liian usein suljemme silmämme ja
siedämme epäreiluutta, Joulunakin.
