Jaakko Ruola ja Kari Veijonen ovat Saaristomeren näkyvät ja kuuluvat asiamiehet.
Paksu upea kuvan kirja on teos, joka kertoo tarinaa miehistä, joille meri meni päähän; Jaakolla aikaisemmin ja Karilla myöhemmin. Jaakolla juuret ovat Kustavissa ja Karilla Keksi-Suomessa, jossa järvet pelastettiin sellulta.
Jaakko näkee maailmaa hiljaisena kuvana ja Kari äänekkäänä viestinä. Täydentävä yhdistelmä, jonka sidosvoimana on yhteinen usko asian tärkeyteen.
Tämän yhteisen usko lisäksi herrasmieskaverit ovat pitkälinjalaisia markkinatalouden ja yrittäjyyden ylistäjiä.
Heidän ansiokseen on luettava myös peräänantamattomuus. Vaivaa ja taloudellisia uhrauksia välttämättä kaikin keinoin yhteisen asian puolesta.
Tuloksia on tullut. ”Pahat porvarit” laulavat ympäristön pelastuskuorossa
Poliittisesti heidän viestinsä on saavuttanut sellaisetkin puolueet, jotka eivät ole tunnettuja ympäristöasioiden puolestapuhujia: Kokoomuslaisilla on mökkejä, Keskustalaiset ovat peltovihreitä ja perussuomaliset ovat populisteja.
Kaikille heille Ainutlaatuisen Saariston monipuolinen ja markkinavoimiin tukeutuva markkinointi on tehonnut. Ja tästä seuraa yksi hyvä ja se on, että valtio tulee panostamaan Saaristomeren pelastamiseen.
Tämä hyvä, mutta ei tämä ole tarpeeksi.
Saaristomeri on niin heikossa hapessa, että tarvitaan käänteen aikaansaamiskesi myös sääntöjä ja valvontaa: Kipsit , kalkit ja lannan kierrätykset ovat hyviä ja loistavia silloin kun niitä käytetään, mutta kun porkkana ei riitä- tarkoitan, kun kipsi ei käy kaupaksi ilmaisuudestaan huolimatta se ei kelpaa, niin silloin tarvitaan vitsaa eli ojennusta niille jotka eivät vapaaehtoisesti toimi.
Mielestäni on myös niin, että ei voi olla mahdollista, että tämä kaikki ongitaan valtion siitä kassasta, jonka velkaisuudesta pitävät meteliä juuri ne jotka yksipuolisesti valtion avulla haluavat meren pelastaa. Se poliittista sinilevää.
Oikein olisi, että saariston kiinteistön omistajat kantaisivat kortensa kekoon ja antaisivat aneensa valtion apuun.
