Vastahakoisesti hegemoniaksi noussut Saksa on
taloudellisesti asemassa, johon se on viime vuosisadan
maailman sodissa pyrkinyt voimalla valtavia kärsimyksiä muille ja itsellensä aiheuttaen .
Ihan hakematta mieleeni tulee Japani 1980 luvun puolessa
välissä. Tuolloin jeni vahvistui ja Japani nousi kohisten. Siellä puhuivat, että tämä
teknologialla maailman valloitus käy paremmin kuin sotilaiden avulla
raaka-ainetuottajien kimppuun käyminen.
Tänään tiedämme, ettei se sitten niin helppoa ollutkaan. Se mikä toimi maahan lyödyn kansan ahkeruudella ja sellainen
ministeriöohjatulla vientivetoisella yrittäjyydellä tuli tiensä päähän. Säädeltyjen omien markkinoiden
deflaatiotalous ei kasva eikä luo hyvinvointia. Yksityinen säästäminen ja valtion velkaantuminen
on omavaraista, mutta ei kansallisesti eikä kansainvälisesti toivottua tulosta
aikaan saavaa. Japani on myös antimilitarisoitu myös kustannusten osalta.
Kansainvälisessä poltiikassa ei odoteta solidaarisuutta, mutta kyllä jotain
pitäisi antaa saadun vastineeksi.
Saksan sotaisaan taustasta johtuen on toivottu, että Saksa ei sotkeentuisi kansainvälisiin
asioihin liika eikä ainakaan voiman näytön keinoin. On pantu toivoa siihen,
että tulisi eurooppalainen Saksa keisarin ja kolmannen valtakunnan tavoitteen
sijaan tehdä saksalainen Eurooppa. Saksa on tehnyt tästä nk. pakosta itsekkään hyveen.
Nykyinen meno ei ole oikein; jotain mätää on siinä, että Saksaa vapaamatkustaa
sotilaallisesti jopa siinnä määrin, että sen hävittäjäkaluston suurin osa
toimintakunnotonta. – Kyllä siinä on helppo kehuskella balanssissa olevalla
budjetilla -.
Ja kaikkihan me tiedämme, että Etelä Euroopan periferioiden ongelmien taustalla
ovat myös saksalaiset pankit, jotka ovat tehneet tiliä alijäämämaiden
kustannuksella. Rautakoron tilalla on tullut Bundespankin lasisilmä.
Olisi jo aika tunnustaa synnit ja antaa anteeksi, niin me muutkin
anteeksi antaisimme.
Itsekkyyttä on siis monta sorttia, kuten
myös alistamistakin.
Suomessa on sanottu perustellusti, että kun emme ole voittoa muiden
kustannuksella tehneet, niin ei meidän pitäisi yhteisiä murheita kantaa. Ja
johtopäätöksenä syvällisemmin ajattelmatta on ollut Saksan linjan tukeminen.
Ja vastineeksi olemme saaneet euroalueen murheet, joka estävät meidän nousun. Oma
ja eurooppalisten etu ajatellen olisi meidän tehtävä kaikkemme Euroopan kasvun
aikaan saamiseksi jopa silläkin uhalla, että joudumme sanomaan saksalaisille: Muuttakaan
Euroopan suuntaa anteeksi annolla ja lisäämällä kotimaisia investointeja
kulutuskysyntää ehdoitta.
”Saksan aika ajatella pienesti on mennyttä. Se on nyt suuri
voima ja sillä on suuri vastuu. Tämän homman hoitamisen perusteella sitä
tullaan arvioimaan”, lopettaa Martin Wolf kolumninsa.
MR
